<$BlogRSDUrl$>

torstaina, tammikuuta 29

Kun mulla on tää dynastia 

Tilani on käymässä yhä pahemmaksi. Unohdin kukkaron työpaikalle. Huomasin tämän ruokakaupan kassalla. Kiitos kohtalolle, olin sekoillut aikaisemminkin ja laittanut kaks'eurosen laukkuun lompakon sijasta, ja sain ainakin jotain syödäkseni ennen luentoa ja kokousta.

Kokouksessa lankesi tehtäväkseni kaikennäköistä kiireellistä pikkuhommaa, joista kaukonäköisesti kirjoitin kiireessä ranteeseeni iskusananomaisen muistilistan. (kätevä tapa meille homssuille, joiden kalenteri on jo täynnä riipustuksia, omaksuttu yläasteaikaiselta kaverilta, kiitos vaan). Kotiin päästyä kesti hiukka aikaa, ennen kuin tulin ajatelleeksi koko muistirannetta.

Sitten en enää muistanut, mitä yksi kuulakärkikynätöherrys tarkoitti. Ei puhettakaan, että sanoista kuuluisi saada selvää; ne ovat enemmänkin retorisia muistipaikkoja. Kirjoittaessani tuota hieroglyfiä ajattelin tätä, mikä minun nyt pitää tehdä.

Tästä ranteesta pitäisi ottaa kuva. On tämä niin surkuhupaisa tilanne.

Pah. 

Olen yrittänyt välttää Pinserin top-listan tuijottelua. Itse asiassa aloin kirjoittamisenikin vakaana päätöksenäni pitää matalaa profiilia ja olla välittämättä. Yllättävä samoin tein käynyt nousu listan yläpäähän onnistui kuitenkin sekoittamaan pään – ainakin siinä määrin, että alan tuntea velvollisuutta päivittää joka päivä, kirjoittaa mahdollisimman yleispätevästi ja humoristisesti ja mahdollisimman monia kiinnostavasti, fokuksessa listasijoitus.

Ei tämän näin pitänyt mennä. Tämän piti olla hupia minulle. Se onkin, suurimmaksi osaksi, mutta ei minun pitänyt näin paljon ajatella massojen suosiota.

Ärsyttävää on, että kun kirjoitan asioista, joilla on minulle merkitystä, listasijoitus notkahtaa. Yhdentekevien lätinöiden myötä taas nousee. Ehkä sitten innostun liikaa tärkeissä asioissa.

Kaikkein ärsyttävintä on, etteivät minulle riitä kaikki ne, jotka jaksavat lukea (tai ainakin käydä katsomassa) sekä lätinät että pitkästyttävät saarnat. Pitää olla aina vaan enemmän kaikkea mulle nyt heti. Vaikka piti olla vain mukavaa kirjoituskanavien availua.

Ehkä ratkaisu on siirtyä yksinomaan yhdentekevään lätinään. Tai ehkä sittenkin vain lakkaan kiusaamasta itseäni top-lista -sivun seuraamisella :)

keskiviikkona, tammikuuta 28

Jukolauta! 

Mahdollisuus tarkkailla, mitä hakusanoja käyttämällä ihmiset löytävät kotisivulleni, aiheuttaa aiemman ilottelun lisäksi tällä hetkellä myös hammasten kiristelyä. Joku julmettu näet sai kotisivuni tulosjoukkonsa ensimmäiseksi hakemalla "X (aihe) valmiita esseitä".

Miksi tämä ärsyttää? Kai nyt tiedän, mitä teen, kun laitan töitäni näkyville: joku lusmuileva takapenkin lukiolainen ne sieltä printtaa ja lisää vain uuden etusivun. Ärsyttää, koska lennokkaita hengentuotteitani käyttää nyt joku debiili ääliö, joka ei tajua hakukoneen logiikkaa.

Debiili, laiska ääliö? Aika julmaa, ellei ota huomioon että:

Ensinnäkin, "valmiin esseen" hakeminen on aivan uskomattoman röyhkeää.

Toiseksi, kukaan, mukaan lukien minä, ei avita ketään puupäätä otsikoimalla esseekokoelmansa "valmiita esseitä, ole hyvä". Harmi, että nuo olennaiset kaksi sanaa löytyivät erillään tekstistäni. Muuten hakutulos olisi varmasti ollut hyödytön.

Onneksi lukioaikojen koulutöiden kirjoitustyylini oli sen verran (kauniisti sanottuna) lennokas, että harvan kirjallisistä töistä lintsaajan oma tyyli varmaankaan on siihen yhteneväinen. Kiinnijäänti on siis luultavaa ilman koko tekstin uudelleentyylittelyä. Siinähän mietit täytesanoja kauemmin kuin oikeastaan olisi mennyt kirjojen lukemiseen ja ajattelemiseen!

***

Edellisen kirjoitettuani jatkoin surffailua, katselin, miten ihmiset olivat löytäneet kotisivuilleni. Verenpainekin pääsi laskemaan, kunnes todellakin löysin netistä kirjoitelman, joka oli editoitu minun tekstistäni poistamalla vain joitain kappaleita välistä (muuttamatta tyyliänikään, d'oh, hyväuskoinen minä). Ja kehdannut laittaa vielä nettiin näytille ja taiteillut sivulle jotain "tekijänoikeusvahvistuksia"! Jos se jätkä olisi ollut tässä edessäni juuri sillä hetkellä... Hatemail taitaa tuollaisilta paatuneilta tyypeiltä mennä ohi korvien. Laitoin silti kristalloituneen vihan eleenä mielipiteeni menemään.

Olen tietysti aikaisemminkin tiedostanut, että kirjoituksiani saatetaan hyvinkin "lainata" viittaamatta ollenkaan minun olemassaolooni, mutta tämä konkreettisten todisteiden yllättävä löytyminen aiheutti silti pahan mielen. Koska huomaan olevani näin kiivaan mustasukkainen kirjoituksistani, pitäisi kai ottaa pois kotisivulta kaikki, mitä turhamaisesti olen halunnut esitellä koulutukseni saavutuksina. Ja josta saattaisi olla ns. oikeaa hyötyä jollekulle.

tiistaina, tammikuuta 27

Kaikki muut ovat taas väärässä 

Miten ihmiset voivatkaan ymmärtää asiat niin eri tavalla! Otetaanpa vaikka George Orwellin kirjoittama Eläköön tuonenkielo.

Minä ihastuin siihen sarkastisena tarinana rahan ympärille kietoutuneesta maailmasta. Kirjan päähenkilö-parka yrittää elää välittämättä mammonasta; hän irtisanoutuu työstään elääkseen runoilijana, ahdistuu huomatessaan, ettei saa mitään haluamaansa ilman rahaa, ja raastavaksi lopuksi hän pakkotilanteessa hankkii työpaikkansa takaisin ja ostaa tuonenkielonkin ikkunalleen.

Tuonenkielo on tarinassa jokaisen periporvarillisen, keskiluokkaisen, yhteiskunnan pikku rattaan sosiaalisten odotusten mukaisen kodin ikkunalla, ja edustaa täten kaikkea sitä, mitä päähenkilö kavahtaa. Luin kirjaa jonkinlaisen synkeän tyytyväisyyden vallassa: haa, juuri tällainen, muottiin painava on yhteiskuntamme: älä kapinoi - tienaa, ajattele rahaa.

Näin juuri kirjan pohjalta tehdyn elokuvan Merry War, enkä käsitä, miten tähän oli päädytty (Simo on mielestäni tavoittanut saman kuin elokuva, joten siteeraan häntä määrittäessäni Merry Waria): "Ilkikurinen kuvaus keskiluokkaisen älykön kapinasta rahan valtaa vastaan". IMDB lyö viimeisen naulan arkkuun ja määrittelee vielä elokuvan genreksi ”romanttinen komedia”.

Eli miten tähän täsmälleen ottaen päädyttiin? Miten raastavasta, lähes 1984:n veroisesta veren maku suussa tehdystä yhteiskunnan tutkielmasta tulee ilkikurista romanssipullamössöä?

Mutta se, mikä lopulta poksauttaa verisuonen päästäni (silkasta ihmetyksestä, totta kai) on oman lähikirjastoni käsitys kirjan luokittelusta: jotenkin Eläköön tuonenkielo! on päätynyt eroottisten kirjojen listalle. Jos erotiikkaa on, että yritetään epätoivoisesti löytää paikkaa, jossa olla ”kahden” tarvittava aika, päädytään metsän kautta luteiseen petiin ja vielä unohdetaan ehkäisy, listan muiden kirjojen taso on varmaan surkea.

maanantaina, tammikuuta 26

Lauri Honko: Kertomusperinteen tutkimustavat ja niiden tulevaisuus 

”Evoluution paradigmassa perinnetuotteet ’nähdään jatkuvasti kehittyvinä, eri suuntiin haarovina, monipuolistuvina, itseään täydentävinä, vaatimattomasta alusta loistokkuuteen kasvavina’ (Honko 1978a, 181). Tämä on itse asiassa evolutionismin klassinen, spencerilainen tulkinta, jonka ytimenä on kasvu yksinkertaisesta monimutkaiseen ja siihen liittyvä suoritustason nousu. Devoluution paradigmassa perinnetuotteet ovat pyykkiä pitäisi muistaa pestä tänään, kun on pesuvuorokin on paras kaikista runon esiintymistä. Jaksaiskohan sinne YO-talolle lähteä? Väsyttää kyllä. Mä voisin oikeestaan vaan pelata tietokoneella koko illan. Tätä voi luonnehtia romanttiseksi kehityskäsitykseksi: Mitähän huomenna laittais ruokaa? Kaupaskin pitäs käydä. On niin saakelin kylmä. Makaronilaatikkoa…? Spagettia…? Tekeepäs mieli karkkia. Onpas nälkä. Se strukturoi ja ennakoi varsin pitkälle tutkimuksen tulokset.

Ei tästä tuu mitään. Oiskohan melankoliaan tullut mitään uutta?”

perjantaina, tammikuuta 23

Koska voidaan syödä lautaselta eikä pitsalaatikosta? 

Eräässä tuttavaperheessäni – parisuhteessa – on vakava tiskausongelma. Tiskivuoroista ei olla millään saatu sovittua suosiolla, joten kompromissiratkaisuna tiskataan aina yhtä aikaa. Koska kumpikin osapuoli vihaa tuota tointa, tiskivesi lasketaan vasta, kun ei ole puhtaana tai vähäisellä vaivalla puhdistettavissa enää yhtäkään puurolusikkaa eikä murokulhoa. (Toisiinsa kauralimalla hitsaantuneiden puurokulhojen pylväiden kasvu on hyvä tiskaustarpeen mittari. Asteikkona toimii keittiöseinän kaakelisto. Kuin Exelillä!) Voi tuttavaparkoja, siis.

Kerta toisensa jälkeen tiskipinot kasvavat ja niitä olisi ryhdyttävä tarmokkaasti siirtämään kuivauskaapin puolelle, mutta:

- lauantaista sunnuntaihin Viivi on vierailemassa vanhempiensa luona. Tiskausta ei voida suorittaa.

- maanantai-illalla Viivillä on kokous, joka tosin ei kestä kovin myöhään, mutta kun hän tulee kotiin, Wagner on ehtinytkin lähteä kavereille.

- tiistaina Viivi on myöhään koululla ja Wagner taas kavereiden kanssa sovitussa tapaamisessa.

- keskiviikkona Wagner on kotona mutta Viivi ottamassa iloa irti elämästä kavereiden kanssa.

- torstaina Viivi luulee viimein saavansa puhtaita kahvimukeja, mutta onkin unohtanut, että Wagnerin urheiluharrastus tulee romuttamaan suunnitelman.

Puhtaita lusikoita ei siis olla saatu viikkoon! Onko siis pakko käyttää viikonloppu, tuo yhteiskunnan orjalleen suoma ekstaattinen, lyhyt onnen hetki kotitöihin?

Kerron siis todellakin tässä tuttavaraukoistani, jotka ovat ajautuneet kahden tiskaajan loukkuun. En kuuna kullan valkeana retostelisi omia kotiasioitani julkisesti. Minua on siitä erikseen kiellettykin. Ja kun täältäkin lyödään märkää tiskirättiä naamaan. Muutin nimetkin.

Viimeistään teidät vakuuttaa siitä tosiasiasta, ettei tämä ole omaelämänkerrallinen postaus, se seikka, että tuttavaperheessäni mies oli erittäin huomaavaisesti tiskannut tasan puolet astioista, mm. lusikat, ennen salille lähtöä ja jättänyt asianlaidasta kertovan lapunkin. Oi auvoa! Ei vaan meillä voisi minun mielestäni tällaista tapahtua! Hyvää viikonloppua!

torstaina, tammikuuta 22

Hölmö ilme 

Tämä päivä on ollut onnellisia sattumuksia täynnä. Virnistelin taas yksikseni linja-autossa, sillä onnen tunne kumuloituu eilisillan vahvan eläytymiskokemuksen kanssa: eräässä kiihkeästi ja läheltä seuraamassani karikkoisessa tarinassa prinssi ja prinsessa lipuivat ainakin hetkiseksi onnen suvantoon.

Tänään ensimmäinen onnellinen sattuma oli yhtäkkisesti kohdattu ulkomailta palannut ystävä. Puoli vuotta tuntui syksyllä pitkältä ajalta, nyt hän olikin kuin huomaamatta jo tullut takaisin.

Toinen sattuma on oman pikku blogimaailmamme sisäinen asia: tuntuuko kenestäkään muusta siltä, että tällä ja tällä saattaisi olla jokin yhtymäkohta?

Tiedossa armotonta selkääntaputtelua.

keskiviikkona, tammikuuta 21

Toiset 

raapivat inhottavaa rupea, toiset jäävät töllöttämään onnettomuuspaikalle. Minä yritän vinkistä innostuneena, inhonsekaisessa kiihtymyksessä, löytää faktaa ballerinojen toppauksista. Miksi estradien sankarit täytyy pakottaa sukkahousuihin, noihin vihoviimeisiin kidutuskappaleisiin (kiduttavia sekä käyttäjälle että katsojalle).

Viime aikoina keskustelu on usein johtanut sukkahousuihin (enkä minä ole edes ihan aina johdatellut keskustelua! En ole vielä ihan maaninen!). Miehetkin myöntävät auliisti käyttäneensä sukkahousuja – silloin aikoinaan alle kouluikäisenä niitä paksuja unisex-housuja. Moni on viettänyt huomattavan osan ajastaan alaruumis verhottuna ainoastaan niihin. Monen lapsuuden kuva-albumit ovat pullollaan kuvailtua alennustilaa ilmentäviä otoksia.

Miehillä on kuitenkin varaa sellaiseen hyväntahtoiseen muisteluun, heidänhän ei ole tuota vaatekappaletta tarvinnut kantaa sen koommin (mikä epätasa-arvon paikka taas!). Kuulemieni kommenttien perusteella Suomenmaassa olisi hyvinkin tilaa vielä yhdelle emansipaatioliikkeelle: Anonyymit Sukkahousujen Uhrit vaikka.

Sukkahousut kutittavat, kiertyvät niin etteivät mahdu jalkaan, ratkeavat kuuluvasti haaroista pitkää harppausta otettaessa, rikkoutuvat väärällä hetkellä ja vaativat paikkausta kynsilakalla (josta ainut saatavilla oleva väri on vihreä), venyvät vääristä paikoista (onko mun pylly noin iso?) (tai toinen jalkaterä osoittaa eteen, toinen taakse), roikkuvat puolitangossa (ja ovat aivan mahdottomat nostaa) ja silittävät luonnontilaan jätettyä säärikasvustoa vastakarvaan. Jos yksittäisen vaatekappaleen valintaan ja pukemiseen menee aamuisin 15 minuuttia eikä se edes näy kenellekään, on kyseessä saatanallinen juoni sukkahoususukupuolta (ja ballerinoja) vastaan. Tulemme aina töihin edellä mainitun ajan myöhässä, erittäin äksyllä päällä, ja siitä ovat seurausta kaikki halventavat käsitykset.

Kansanliikkeen miehinen siipi lupasi polttaa kravattinsa samoilla yliopiston portailla kuin minä sukkahousuni. Nailon kuulemma palaa hyvin ja tehokkaasti. Ehdimme viuhahtaa takaisin varjoihin ennen SuPon SWAT-tiimin paikallepyyhkäisyä.

tiistaina, tammikuuta 20

Paluu arkeen 

koti-kodin täyshoidosta on aina riipaiseva. Juna-asema merkitsee minulle perjantai-iltapäivänä riuhtaisua elävästä elämästä maalle hautautumiseen, masentavaa. Koti-kotona tapan aikaa apatiassa, joka ei nyt ole miellyttävä muttei vastenmielinenkään olotila: melkein kuin palaan teini-ikään, mutten kuitenkaan täysin enää voi.

Maanantaiaamuna juna-aseman hallit ja kaupungin kivi merkitsevät pakkoa ottaa taas itseä niskasta kiinni: on mentävä töihin, kaivettava vihdoin kalenteri esiin ja tarkistettava, mitä tänään, opiskeluvelvollisuuksia ei voi enää välttää. Kaupunki näyttää vieraalta ja pelottavalta; parissa päivässä olen ehtinyt unohtaa, miten täällä yleensä toimin.

On suoriuduttava.

On itse käsiteltävä ongelmatilanteet: jos pesutuvan pyykkikoneessa on pesty koirankarvainen viltti, on keksittävä, miten muuten saadaan puhtaita sukkia. Jos leipä on loppu tai homeessa kun illalla kello 20.55 tulee kotiin, ei syödä leipää. Jos suihkun lattiakaivo menee tukkoon hiuksista, on karaistava mielensä ja laitettava se toinen suihkunkäyttäjää tekemään jotain.

Ei voi enää marista ja vedota lieventäviin asianhaaroihin, koska on Itse Vastuussa.

maanantaina, tammikuuta 19

Ai niin 

- ne häät. Hyvin meni, mainitsinko jo, että olivat eteläpohjalaiset pidot? Niille, jotka eivät halunneet tanssia, oli ulkona järjestetty puukkotappelua ja halkopino, jonka takana piilotella. Oikein positiivinen kokemus, sitkeimmät olivat juhlineet aamuviiden junan lähtöön saakka.

Viikonloppu 

iskän, äiskän ja Yle Teeman degeneroivalla vaikutusalueella.

Miespuolisten balettitanssijoiden pelkän ohuenohuen trikoon verhoamat takalistot ja etuvarastukset ovat tosiaankin häiritsevää katsottavaa. Ilmeisesti lähes koko muu maailma on samaa mieltä, sen verran vaikeaa on löytää asiantilaa edes jossain määrin valaisevaa kuvaa. Viimeistään tässä vaiheessa myönnän ilomielin katselevani mieluummin vähäpukeisia naisia kuin miehiä.

Balettitanssijoiden varpaankynnet ovat kyllä varmaan kovalla koetuksella. Pysynevätkö kiinni ollenkaan, kun jatkuvasti on tipsuteltava varpaankärjillä. Samoin piruettien ja konkkaamisen jälkeen sääret ovat varmasti ankarilla maitohapoilla.

"Dokudraama"? Niinku mitä genre oikein pitää sisällään?

Kodin kuvalehti vinkkaa hellyttävään web-kameraan. 16-8 Elviira-tipu nukkuu, 8-16 metsästää ruokaa. "Kuin virkanainen tai duunari."

sunnuntaina, tammikuuta 18

Huoletonta leivontaa 

Jo tästä päivästä lähtien on lauranpäivänä täten nautittu suorastaan perinteeksi muodostuen kakkua. Koska lupaavalta kuulostava Kakkutaivas ei varmaankaan ole sunnuntaina auki ja muutenkin olen tällä hetkellä aivan väärällä paikkakunnalla, tehdään oma kakku.

Sävelletty kakku
- muutama valmis kakkupohja pakastimesta (tiedän: älytöntä, mutta äiti-ihmisiltä tällaista löytyy vakiovarusteena)
- omenahilloa
- munia
- sokeria
- marjoja/hedelmiä
- jäätelöä

Munanvalkuaiset ja sokeri vaahdotetaan marengiksi (ei tipu kulhosta, vaikka ylösalaisin käännettäisiin). Hyvä muna-sokerisuhde on vaikka 2 valkuaista/½ dl. Levitä yhden kakkupohjan päälle ja paista 200 asteessa 15-20 minuuttia tai kunnes jo paistettu pohja uhkaa käristyä. Levitä muille kakkupohjille omenahilloa, sitten pilkottua jäätelöä ja marjoja tai hedelmiä ja kokoa kakuksi.

Jollei valmista kakkupohjaa ole, voi sellaisen helposti valmistaa neljästä munasta, jauhoista ja sokerista. Riko kananmunat juomalasiin, kaada toiseen lasiin saman verran jauhoja ja kolmanteen saman verran sokeria. Vaahdota sokeri ja munat, lisää jauhot ja paista 175 asteessa, kunnes taikinaa ei enää tartu cocktailtikkuun tai haarukkaan. Tuloksena on kolmen pohjalevyn korkuinen kakku, josta levyt on vain leikattava erikseen. Onnea yritykseen!

perjantaina, tammikuuta 16

Tähän joku terävä otsikko 

Julkinen elämöinti ja oman teknisen pöntiöytensä myöntäminen (foorumeilla, joita en nyt viitsi mainostaa) kannattaa. Lopulta joku tuskastuneena alkaa kädestä pitäen neuvoa, miten sitä kävijälaskuriohjelmaa käytetään (ohjelmista kiinnostuneille on linkki oikeassa reunassa alhaalla). Viimeinkin voin isosiskona valvoa, millaisia hakusanoja käyttäen tullaan isosetä Googlen kautta kirjoituksiani tirkistelemään. Siihen menikin koo-ko päivä, enkä ehtinyt kirjoittaa mitään järkevää, vaan joudun nyt laskettelemaan liirumlaarumia voidakseni julkaista uuden kävijälaskurisysteemin. Tää on siis varmaan just jotain sellaista, jolla saa lukijat kaikkoamaan?

Jukrampujut. Harhaan johtaneista hauistahan voisi tehdä vaikka tutkimusta. Harhaan osuneita ovat osumat totta kai - eihän täältä voi kukaan oikeaa informaatiota löytää, tämä on ihan vain loremipsumia alusta loppuun.

torstaina, tammikuuta 15

Leea Virtanen: Suomalainen kansanperinne 

”Erilaisten stereotypiain (kaavoittumien) merkitys kulttuurissa on niin suuri, että koko kulttuurin käsite on määritelty niihin vetoamalla: kulttuuri on kulloisenkin yhteisön jäsenille ominaisten opittujen käyttäytymispiirteiden ja kaavojen sekä näiden tuotteiden yhtenäinen kokonaisuus. Jos kaikki yhteisön jäsenet noudattaisivat milloin tahansa mitä tahansa ihmiselle mahdollista käyttäytymiskaavaa tuloksena olisi ’hulluinhuone ja perikato’, kuten E. Adamson Hoebel toteaa (Primitiivinen kulttuuri, 1958). Yhteiskunta on mahdollinen vain ’rajoittavan järjestyksen’ puitteissa.

--- Opittujen käyttäytymiskaavojen vaikutus tulee näkyviin tuhansissa arkielämän tilanteissa. Odotamme, että henkilö joka vastaa puhelimeen, puhuu ensin, vaikka soittaja tietäisi luuria nostetun. Jos joku kysyy: ’Olisiko savuketta?’ ja toinen vastaa: ’On’ tarjoamatta mitään, hän joko pilailee, käyttäytyy karkeasti tai tulee vieraasta puheyhteisöstä, jossa ei tajuta kysymykseen sisältyvää vaatimusta. ---

Sosiaalisia sääntöjä ja arkielämän lainalaisuuksia on pyritty tutkimaan ja paljastamaan ’häiritsemällä’ todellisuutta tai sitä, mitä sanotaan todellisuudeksi ja joka koostuu ihmisten yhteisestä tietovarastosta. Erässä kokeessa opiskelijoita kehotettiin rikkomaan tavanomaisia, mutta julkilausumattomia vuorovaikutuksen sääntöjä yksinkertaisin tavoin (pyytämään selvennyksiä yleisiin ilmaisuihin, työntämään kasvonsa odottamatta toisen nenän eteen, käyttäytymään kotona kuin täysihoitolainen jne.) Seurauksena oli ahdistumista, hätääntymistä, suuttumuksen ja ärtymyksen tunteita, joita eivät poistaneet jälkeenpäin annetut selityksetkään.”

keskiviikkona, tammikuuta 14

Kuinka hellyyttävää 

nähdä nuorempi polvi innokkaana. Ainejärjestön kokous soljui kuin itsestään – puolitoista tuntia tiukkaa vääntöä miltei aivan ilman minun panostani. Kuin vanhasta tottumuksesta käteni oli monesti jo nousemassa vapaaehtoisuuden merkiksi kaikenkarvaisiin nakituksiin, mutta myöhästyi. Joku muu oikeasti hoitaa hommia tänä vuonna! Yliopiston sisäänottolautakunnalle kiitos ensimmäisen vuoden viattomista, ideaaleja ja utopioita pursuavista opiskelijoista! Tänä vuonna minä litkin kaljaa pöydän toisessa päässä ja pidän meteliä (sihteeriltä tämä ei onnistu – toisella kädellä pidetään kirjaa, toista pidetään korvan takana (metelöijien vuoksi) ja suulla kysellään: ”MITÄ??”).

Asian kääntöpuoli on, että minä alan olla sitten virallisesti vanha pieru. Loppuun kaluttu tohveli, kuivunut hana, josta irtoaa korkeintaan satunnainen osuva viisas lausahdus: ”viimeksi kun vastaavaa yritettiin, se epäonnistui”, ”ei ole rahaa”, ”tämänkaltainen toiminta söisi vain uskottavuuttamme tiedekunnassa”.

Pelottavaa, että elämä jatkuu, vaikka minä en olekaan enää ohjaimissa. Ikään kuin – ikään kuin olisin jotenkin korvattavissa. Toisaalta: ehkä aivan kulman takana odottaa jotain, ihan mitä tahansa, mitä ei voida tehdä ilman minua; Uusi Haaste.

tiistaina, tammikuuta 13

Olenko valmis? 

Henkinen valmistautuminen ensi lauantain häihin on alkanut. Mekko on valittu (käyhän tummanvioletti, ne ovat sentään talvihäät?), tällä kertaa jalassa on jopa oikeat juhlakengät (käytetty viimeksi ylioppilasjuhlissa, toivottavasti eivät purista), siistien sukkahousujen hankintaa on mietitty vakavasti.

Kahden aiemman kavereiden naimisiinmenokokemuksen perusteella väistämättömään itkunhyrskintään on alistuttu.

Mikä siinäkin on? Kirotut hormonit, jotka on ohjelmoitu itkettämään juuri silloin, kun jollakulla on varmasti kamera käsissä. Omaa syytäni edellä mainitun kaltainen hillitön käytös ei voi olla.

Tänään muistin yhtäkkiä, että nehän ovat tanssihäät. Voi ei. Viimeisimmät valssin pyöräytykset tuli tehtyä lukion liikuntatunnilla, ja silloinkaan en tainnut ikinä muistaa, kummalla jalalla pitää lähteä. Suunnasta on sentään muistikuva. En kuitenkaan malta olla lähtemättä, jos joku pyytää, ja seuraavaksi kieritään hääkakussa. Ne korkokengät.

Hävettää jo valmiiksi.

maanantaina, tammikuuta 12

Ketä kiinnostaa, ketä ei 

Loppukaneetti keskusteluun opiskelijan toimeentulosta, kiitos Tamyn.

Maanantaiyhteenveto 

Tämän viikonlopun huiput: pulkkamäkeä ja saunaa. Ilmeisesti ainut mahdollisuus yli leikkikouluikäisen laskea kaltevaa pintaa on 45 asteen kulmassa viettävä risukkoinen mäki, jonka kolmen metrin mittainen loppusyöksy päättyy urheilukentän metalliverkkoaitaan. Jos siihen asti olisi laskenut, olisi tullut jauhelihaa toppatakinriekaleilla. Minä en ainakaan hirvinnyt. Kadehdin kyllä vaahtosammuttimen kokoisille kaupungin puistoihin jäädytettyjä mäkiä: miksei meille tällaista?

Puolesta kahteen metrin levyisen avanteen pajuvitsakossa olivat löytäneet meidän yli kymmenen hengen porukkamme lisäksi kaksi pienempää poikaporukkaa, jotka kumpikin rakensivat omaa hyppyriä lumilautailua varten. Toisen hyppyrin laskureitillä oli tie, mutta minkäs teet. Ruumiita ei sentään tullut. (Minäkö pelokas pahanilmanlintu?)

Kun kaikilla viimein oli taskut, pipot ja housunkaulukset täynnä lunta, lunastimme tamperelaisuutemme käymällä Rajaportin saunassa. Satavuotiaaseen saunaan astuminen oli kuin aikamatka: ovesta on kumarruttava, peseydyttävä on astiasta, rakenteet ovat jyhkeää, kalkittua kiveä ja lauteet parvella. Löyly on täydellisen kostea, lämmitys puulla. Ainut huono puoli taitaa olla, että kiuas on miesten puolen kanssa yhteinen – onneksi löylykisa alkoi vasta minun lähdettyäni. Saunomisen hinta, 4,5 euroa parhaaseen aikaan, myös kirpaisee, mutta lienee todettava, että olen kai rahaa kaatanut moneen turhempaankin kaivoon. Rauhallisen raukeasta olosta vähän maksaakin.

Kun lapsuudenkaverini tulee seuraavan kerran Joensuusta, vien koko kaveriporukan yleiseen saunaan. (Nämä olivat terveiset.) Suosittelen muillekin. Jos ei muusta syystä, niin kuitenkin joku muunpaikkakuntalainen joskus elämän varrella kysyy, oletko koskaan käynyt siinä kuuluisassa saunassa.

perjantaina, tammikuuta 9

Tyrmistys 

Mitvit sen jo sanoi. Minun ei enää tarvitse kirjoittaa samaa blogimerkintää uudelleen.

torstaina, tammikuuta 8

< julistusta > 

Ehkä on liian poissulkevasti sanottu, jos sanon, etten ole feministi.

Sanon, etten ole, osaksi siitä syystä, että feminismistä on tehty oikea mörkö: feministi on yhteiskuntaan sopeutumaton kauhistuttava elämöijä, jolla on jokin ongelma oman naiseutensa tai mieheytensä kanssa (kun ei kerran sopeudu). Tietenkään en halua lukea itseäni sellaiseksi. Propaganda on purrut.

Osaksi en tunne tarvetta erityisesti julistaa tasa-arvovaatimuksia, koska en ole useinkaan törmännyt omaa tasa-arvoani loukkaavaan tilanteeseen. Voisin melkein sanoa, etten koskaan, mutta jos sanon niin, muistan kuitenkin jonkin tilanteen, jossa olen. Työelämässäkin olen ollut täysin naisisilla aloilla ja liikkunut niin naurettavan alhaisissa palkkaluokissa, ettei niissä ole ollut ”lasikattoa” eikä tarvinnut pohtia miesten ja naisten palkkaeroja.

Laiska elämänasenne, myönnän. Koska olen selvinnyt elämästä kohtaamatta henkilökohtaisesti tällä yhteiskunnallisella tasolla sukupuolista syrjintää, se ei ole minulle kovin todellista. Tilanne tulee varmaan vielä muuttumaan.

*

Minusta on kivaa olla nainen (eikä vähiten siksi, ettei ole asevelvollisuutta – melkoista epätasa-arvoa muuten sekin), mutta kyllä joskus sukupuolenikin on taakka. Vieraat olettavat aina, että kodinhoito on minun vastuullani, ja jos asunto on kuin ryöstön jäljiltä, se on minun ansiottomuuttani. Jos vieraat eivät näin ajattele, minä ajattelen, vaikka kuinka olisimme tasa-arvoisia tuon toisen kanssa. Kotiäitien haamu: joskus oli aikaa.

Toinen taakka on itsenäisyyden puute: suojattomuus yksin liikkuessa ja etenkin moraaliset ennakkoluulot. Näitä vastaan olen valmis puimaan nyrkkiä ja huutamaan barrikadeilla. Katolisessa Puolassa meitä yksin liikkuvia ja kikattavia tyttöjä katsottiin pitkään ja diskossakin tyttöjä haettiin tanssimaan vain seurueen ainoan miespuolisen jäsenen luvalla, mutta Suomessakin yksin liikkuva nainen on joillekin huutomerkki. Yöllä, humalassa, lyhyessä hameessa. Yksin taksijonossa: sen seuraan on lyöttäydyttävä, ellei sillä ole suojelijaa.

Tässä näytteeksi Kari Heusalan kirjasta Miehen seksuaalisuus joitakin raiskausmyyttejä – siis kulttuurisia uskomuksia, jotka tukevat ja ylläpitävät miesten väkivaltaista seksuaalista käyttäytymistä naisia kohtaan. Siis huomio, myös naisten ylläpitämiä. Sietämätöntä!

- Miehet raiskaavat, koska heillä on voimakas sukupuolivietti.
- Miesten ei ole tarkoitus ottaa naista väkisin, mutta joskus he vain innostuvat liikaa.
- Mikäli nainen vie vieraan miehen kotiinsa, on se merkki siitä, että hän haluaa seksiä.
- Kun nainen raiskataan, johtuu se siitä, että hän on kieltäytynyt tavalla, jonka mies on voinut käsittää väärin.
- Mikäli nainen pukeutuu seksikkäisiin vaatteisiin, ei ole ihme, jos mies yrittää saada tältä seksiä.
- Naiset liioittelevat raiskauksen vaikutuksia.

Yleensäkin uskomukset naisten eriasteisesta kyvystä tai oikeudesta huolehtia itsestään, raiskauksen kaltaisen ”rangaistuksen” hyväksyminen poikkeuksena ihmisoikeuksiin ja muutenkin olettamukset, että toinen sukupuoli kaikkineen olisi ominaisuuksiltaan tai kyvyiltään erilainen kuin toinen, saavat minut haluamaan hyppiä tuolillani!

Joten feministi vai ei – kyllä siinä mielessä, että tasa-arvo on pop ja iänaikuiset moraali- ja siveyskäsitykset syvältä. Ei siinä mielessä, että omassa elämässäni en tee asian eteen muuta kuin kävelen öisinkin mistä haluan, millaisessa asustuksessa haluan (jos äiti lukisi kirjoituksiani…). Nykyinen tilanteeni ei vaadi minua toimimaan muulla tavalla. < /julistusta >

keskiviikkona, tammikuuta 7

Joanna Russ: Naisten planeetta (1975) 

"MIES: Kultaseni, miksi sinun täytyy käydä osapäivätöissä mattoliikkeen myyntiedustajana?

NAINEN: Siksi että minä tahdon saada mattoni markkinoille - ja todistaa, että minä voin sukupuolestani huolimatta antaa oman tuottoisan panokseni yhteiskunnalle ja ansaita sitä mitä meidän kulttuurissamme pidetään itsenäisen, täysikasvuisen ihmisen tunnusmerkkinä ja symbolina, nimittäin rahaa.

MIES: Mutta kultaseni, sen jälkeen kun sinun palkastasi on vähennetty lapsenvahdin palkka ja päivähoitomaksut, veronkorotukset ja sinun työpaikkalounaasi, lopputuloksena on että me joudumme suorastaan maksamaan siitä että sinä teet työtä. Kai sinä tajuat ettet sinä mitään rahaa ansaitse. Sinä et pysty ansaitsemaan rahaa. Vain minä pystyn ansaitsemaan rahaa. Lopeta työnteko.

NAINEN: Enkä lopeta. Ja minä vihaan sinua.

MIES: Mutta kultaseni, älä ole järjetön. Ei haittaa mitään vaikka sinä et pystykään hankkimaan rahaa koska minä pystyn. Ja kun minä olen hankkinut sitä, minä annan sen sinulle, koska minä rakastan sinua. Joten sinun ei tarvitse ansaita. Etkö sinä ole iloinen?

NAINEN: En. Mikset sinä voi jäädä kotiin hoitamaan vauvaa? Miksei noita menoja voi vähentää sinun palkastasi? Miksi minun pitäisi olla iloinen etten pysty elättämään itseäni? Miksi -

MIES (arvokkaasti): Nyt tämä kinaaminen alkaa käydä ala-arvoiseksi ja naurettavaksi. Minä jätän sinut yksin kunnes ikävä, riippuvaisuus ja tietoisuus siitä että minä olen hyvin, hyvin tyytymätön tekevät sinusta taas kerran sen suloisen tytön jonka kanssa minä menin naimisiin. Naisten kanssa ei kannata riidellä."

tiistaina, tammikuuta 6

Leikin loppu 

Tämä on viimeinen lomapäivä. Epätoivoinen olo. Mikään ei ole koskaan tuntunut niin oikeudenmukaiselta kuin nämä kaksi ja puoli viikkoa vapautta.

Pitkästä aikaa sain verestää muistojani siitä, mitä on Tylsyys: kun voisi kyllä lukea kirjoja tai kävellä lumisateessa tai leipoa tai kerrankin rauhassa ja tyyneydellä tehdä kotitöitä (mihin naiselle opetettu vaisto silloin tällöin ajaa), mutta kun ei huvita. Kyllä, siivoamisestakin voi joskus saada mielihyvää, vaikka mielihyväilmiö muulloin kuin kohdalleen sattuessa aiheuttaakin kummastusta. Yleensä siitä vain ei ole aikaa nauttia.

Nyt on pakko saada vuorokausirytmi ojennukseen (ei enää ensimmäistä, kankeaa tihrustusta kelloon kymmenen aikaan ja tyytyväistä jatkoaikaa kahteentoista) ja yritettävä muistaa, että on velvollisuuksia. Positiivista on, että nyt on lähdettävä välillä uloskin, nähtävä ihmisiä ja muisteltava, miten ollaan seurassa. On kaivettava lämpimät vaatteet sängyn alta (minne ne ovat joutuneet potkituiksi) ja puisteltava pölyt niistä; niitä ei ole juurikaan tarvittu, kun lähikauppa on pihan toisella puolella.

Ihmeellisimpiä elämyksiä lomailussa on nähdä avoinna ne pikkuliikkeet ja lounaskahvilat, jotka normaalisti ovat auki vain viikolla kymmenestä neljään, ja näin näyttäytyvät työläiselle ja muuten kiireiselle vain pimeinä ja suljettuina. Nähdä muut konttorirotat palailemassa kotiin välipäivien työvuoroista niihin aikoihin, kun itse on ryömii asunnostaan, häikäistyneenä auringonvalosta, kauppaan ostamaan maitoa aamukahviin.

Tämä on oikeastaan harjoitelma kirjoittamisesta ja uudelleen avautumisesta. Kuten muutkin bloggaajat ovat todenneet, paluu näppäimistön ääreen on kankea ja tyhjän näytön kammo on palannut.

lauantaina, tammikuuta 3

Toipumassa 

Uusi vuosi, uusi motto. Muutin esittelytekstini vastaamaan paremmin riipustusteni arvoa ja nimeen sopivaksi. Lisäksi se antaa kaikille niille, joilla on Internetin lukeminen vielä kesken, käsityksen urakkansa toiveikkuudesta.

Eilisilta Vainohulluus-illassa jäänee ikimuistoiseksi. Eikä vain sen takia, että unohdin taas korvatulpat kotiin. "Industrial / Noise Serenadea" voisin varmasti kuunnella mielelläni rauhassa kotona ja puuhata samalla jotain muuta, mutta keikalla koneiden äärellä puuhailevissa sedissä on sangen vähän katsomista, eikä sitä musiikkia voi pahimmillaan edes tanssia. Ei ilta mitenkään ylitsevuotavan kamala ollut, mutta taidan olla enemmän elektroihmisiä modernin musiikin saralla.

Neverdice vaikutti ensikuulemalla kiinnostavalta: oikeita melodioita ja haitari, ja saimme kavereiden kanssa jopa liikettä puntteihin yhden kappaleen verran. Yhtä tuntematonta Älymystöä ei voinut kuin äimistellä. Liian kovalla liian vakavissaan tehtyä meteliä.

Keuhkot oli aivan oma lukunsa, kuten odotinkin. Henkilökohtainen, kannettava valonheitin, strobovalo sekä mikrofoniteline -yhdistelmä veti sanattomaksi. Kappaleiden sanoja lausuttiin yleisölle niin tuomarinpöydän takaa kuin linnunpöntöstäkin. Välillä artisti kipaisi lavalta yleisön joukkoon, joka hämmentyneenä tuijotti koko huoneesta häipyneen esiintyjän perään. Nyt tämäkin on koettu.

Alkuillan kohokohta oli etkoilla pelattu Twister, jonka pelaamista olenkin tähän asti onnistunut välttelemään huolimatta siitä, että sekoitan sen aina siihen palikkatorninrakennuspeliin. Tällä kertaa kuitenkin pahaa-aavistamattomana oikeasti lupauduin sitä pelaamaan. Elämäni ensimmäinen anjovisruoka ja irronneiden kynsien näyttely olivat myös ravisuttavia kokemuksia, kiitos isäntäväelle!

This page is powered by Blogger. Isn't yours?