<$BlogRSDUrl$>

tiistaina, joulukuuta 30

Historiantietoa 

Pinseri vinkkasi hauskaan aivojumppa-sivuun. Kehuskelen nyt röyhkeästi rakennusten 9/10:llä ja sitaateista saamillani 11/13 -pisteillä (kaksi vaihtoehtoa, joita en edes tunnistanut, yritin arvata väärin päin), vaikka sainkin yleistieto-osuudesta vain 7/12. Kahta viimeistä osiota en viitsinyt edes kokeilla. Pistäkää paremmaksi.

maanantaina, joulukuuta 29

Joulutilastot on muodostettu 

- Katsottu ei yhtään (0) satudramatisointia. Yksi jakso Mahtavia Ambersoneja (joka ei vaikuttanut lupaavalta) ja unohdettu yksi Tohtori Zhivago. (-)
- Syöty yksi ateriallinen jouluruokaa, sitten se onneksi loppui. (+)
- Siedetty yhdeksää (9) sukulaista: Yksi (1) melkein-pimahdus mutta muuten meni hyvin. (+)
- Joulukorttien lähetys-saantisuhde 11/8. Ensi jouluksi parannettava. (-)
- Nukuttu paljon. Saatu vuorokausirytmi sekaisin. (+)
- Lautapelejä serkun kanssa, tilastot: kahta eri peliä, viisi kertaa. (+)
- Käyty ulkoilmassa yksi (1) kertaa, ellei lasketa ovelta autoon juoksua, jolloin viisi kertaa. (-)
- Kärsitty tylsyyttä jo kolme (3) päivää. (-)
- Yksi (1) kotiinpaluu, löytynyt: yksi (1) melkein kastelun puutteeseen kuollut kasvi, imuroinnin jäljet ja pecan-pähkinäpiirakkaa. Muuten kaikki turvallisesti samassa siivossa kuin lähtiessä. (+)

torstaina, joulukuuta 25

Salaperäinen muukalainen 

Paavi puhui taas televisiossa. Kuulemma; en voinut katsoa, koska miesparan alati tiukkeneva etukumara riipaisee vuosi vuodelta enemmän. En kyllä tiedä, miksi minun pitäisi sitä televisiointia tapittaa; minulla ei ole uskonnollisia siteitä, ei jouluperinteen velvoittavuuttakaan. Kai se on sitten jotain vetoa vanhuksiin (mummelit ja vaarit ovat suloisia). (Poikkeukset vahvistavat säännön.)

Johannes Paavali II herätti tylsynyttä ihmettelyä eräissä joulupuuron paljouden hidastamissa aivoissa. Saako paavi palkkaa, vai elättävätkö katoliset häntä viran puolesta? Jälkimmäinen olisi ihan kohtuullista, kun ottaa huomioon, että hän uhraa koko elämänsä uralleen ja maailman miljoonille tietyn-uskoville.

Hänen täytyy elää selibaatissa - mihin hän sitten purkaa inhimillisen libidonsa? (- Kuka on maailman paras myyjä? - Se, joka myy paaville parisängyn.) Hurjasteleeko hän autolla pitkin Vatikaania?

Oliko paavilla jo pienenä unelma paaviudesta? Olisiko hän uskonut, jos hänelle olisi aikanaan kerrottu, mitä hänestä vielä tulee? Onko paavilla kavereita? Onko sen kaavun alla ihminen, vai onko hän muuttunut jotenkin jumalisemmaksi kuin tavalliset ihmiset, tultuaan Pietarin perilliseksi ja vaikka mitä?

On vaikea uskoa, että paavi on todella olemassa. Muulle kuin katoliselle hän on kuin joulupukki tai teletapit (jotka voi myös bongata telkkarista) .

maanantaina, joulukuuta 22

----- Edelleenlähetetty viesti ----- 

TÄMÄ VIESTI ON LÄHETETTY SINUN ONNEASI VARTEN. Tämän alkuperäinen viesti löyttyy Englannista. Se on kiertänyt maailmaa 10 kertaa ja nyt ONNI ON SAAPUNUT.

Tulet saamaan YLLÄTTÄVÄN ONNEN (4) neljän päivän kuluttua siitä, kun olet tätä kirjettä saanut. Ja Sinun velvollisuutesi tätä kohtaan on lähettää tätä muille.

TÄMÄ EI OLE PILA. Älä lähetä rahaa, sillä hyvällä tahdolla ei ole hintaa. Älä säästä tätä kirjettä itselläsi. SEN PITÄÄ JÄTTÄ SINUT ALLE 96 TUNNIN SISÄLLÄ ALKAEN TÄSTÄ HETKESTÄ, JOLLOIN TÄMÄN SAIT. Eräs sotilas Panamasta sai 170 miljoonaa dollaria sen jälkeen, kun hän oli lähettÃ?nyt kopiot ystävilleen.

ELLIOT:t saivat 20 miljoonaa, sen takia, että he eivät rikkoneet tätä ketjua. kuin taas Filippiinessä. CANA WALAP, menetti vaimonsa 6:n päivän päästä siitä, kun hän oli saanut tätä kirjettä. epäonnistui, kun hän pisti sen kiertämään ystävien ja tuttujen keskuudessa. OLE KILTTI JA LÄHETÄ TÄTÄ 15 KIRJETTÄ ETEENPÄIN JA KATSO MITÄ TULE TAPAHTUMAAN 4:N PÄIVÄN SISÄLLÄ.

Tämä ketjukirje tulee Venezuelasta ja on kirjoittanut PAUL MONTES, Etelä-Amerikkalainen sanansaattaja. Jotta tämä kirje edelleen kiertäisi Sinun pitää lähettää se sinun ystävillesi ja tutuillesi. Muutaman päivän kuluttua tulet saamaan YLLÄTYKSEN. Ihan oikeasti. Vaikka et olisi taikauskoinen ota tämä huomioon:

Constanza Diaz, vastaanotti ketjukirjeen 1953, hän pyysi sihteerinsä kirjoittamaan 20 kopiota heti ja muutamien päivien kuluttua hän voitti LOTOSSA PÄÄPOTIN. Yhteensä 82.000 dollaria.

Debora Falhills, sai ketjukirjeen ja, kun hän ei uskonut tätä heitti sen pois, ja kuoli 9:n päivän kuluttua. ÄLÄ LÄHETÄ RAHAA, ÄLÄKÄ VÄHEKSY KIRJETTÄ TULET HUOMAAMAAN, ETTÄ SE TOIMII.

--- Edelleenlähetetty viesti päättyy --- 

Ennen kiertokirjeiden lähettelijöiden oli pakko ahdistella paperipostin kautta. Silloin roskapostia tuli huomattavasti vähemmän, koska käsin kirjoittaminen tai koneella jokaisen erikseen naputtaminen oli niin hidasta (kerran sain kopioidun kirjeen. Se tuntui huijaamiselta). Vain sellaiset kirjeet, joista oikeasti voisi hyötyä jotain, jaksoi itse lähettää eteenpäin; kerran sainkin purukumia (suklaakiertokirjeestä; kuvitelkaa pettymystäni) ja toisella kertaa kirjan (Kesäkissa, riipaiseva tarina jonka luin puhki.
Paperikannet olivat jääneet matkalle).

Kirjeissä oli siis jonkinlaista lämpöä. Ne olivat henkilökohtaisia. Ja tasokkaampia. Jos ne oli suomennettu, se oli sentään tehty ajatuksella. Ja niitä oli helpompi lukea, kun joka rivin alussa ei ollut "lainausmerkkiä" > tai viittä, eikä rivejä oltu poistettu vahingossa lainausmerkkien siivouksen mukana. Ja niissä oli jotain järkeä. Nyttemmin on liian helppo hiirellä klikkailla forwardia ja valita koko osoitekirja (kiertokirjeiden
keskimääräinen vastaanottajamäärä näyttäisi olevan 15 henkilöä). Tai ehkä tunnen enemmän ihmisiä, jotka eivät ole tarpeeksi kyynisiä miettiäkseen, millä hitolla mitataan, että sähköposti tai mikään kirje on kiertänyt maapallon x kertaa.

sunnuntaina, joulukuuta 21

Melankolia 

Liian kokonaisvaltaiset kokemukset imevät ihmisparan aivan tyhjäksi. Turvallisesti takana on kolme tuntia neljäkymmentä minuuttia Sormusten herraa - ja mainoksia - ja tuntuu... irralliselta. Liikaa mäiskettä, meteliä sydäntä käristävää tuskaa ja ihanaa: en pysty käsittelemään sitä kaikkea. Kuninkaan paluu on elokuvista ehdottomasti kaunein ja kauhein. Tilannetta pahentaa se, että olen vielä jonkinasteinen fanikin. Hysteriaa. Kiitos hänelle, joka kehotti ottamaan nenäliinan mukaan; otin sen hengessä, sillä en koskaan (ainakaan myönnä) vetisteleväni jonkin suoraan omaan elämääni liittymättömän johdosta.

Mihin omiin, tyhjänpäiväisiin puuhiinsa voisi muka ryhtyä todistettuaan juuri maailman pelastumista? Ahmin vain viimein Sormusten herran kirjaversion kaikki liitteet oikeasti enkä vain romanttisia kohtia. Liian eeppistä. Olen murtunut.

Tunnen samanlaista kirjoittamisen ja tarinoimisen turhuutta kuin luettuani oikein huonon tarinan; hyvät tarinat innostavat kehittämään itseäänkin, huonot saavat masentumaan koko tarinankirjoittajakuntaan ja saman tien omiinkin mahdollisuuksiin. Tämä on kuitenkin liikaa. Elämäkin tässä todellisuudessa tuntuu huonolta, saati mihinkään tyydyttävään pyrkiminen Sen Tarinan rinnalla.

On yritettävä vain pala kerrallaan murentaa elämänhalu takaisin. Piparitaikinasta on hyvä aloittaa.

perjantaina, joulukuuta 19

Rakas Pukki, 

Vaikka oletkin mielikuvitusolento, saat tänään armon, koska on viimeinen työpäivä loppiaiseen asti ja oloni on valmis pieneen höyrähtämiseen. Siksi saat tässä joululahjaukaasilistan.

- Tahtoisin syödä paljon sellaista ruokaa, mitä en normaalisti viitsi, koska siitä on seuraamuksia. Lihapiirakoita, burritoja, rahkaa, suklaata. Karkkeja, kinkkua, kirsikkakolaa, huipennukseksi lihamuki. Tampereella tätä viimeksi mainittua ihmettä saa Pispalan Pulterin vierestä, kuulemma.
- Tahtoisin, että inhottava nuha loppuisi, jotta voisin nauttia näistä kaikista ruuista.
- Tahtoisin nukkua joka aamu pitkään, mutten niin pitkään, että pää jää raskaaksi. Heräämisen jälkeen haluan makoilla ja lukea kirjaa vielä muutaman tunnin.
- Tahtoisin, ettei ulos tarvitse mennä ellen halua, vaikka ruoka ja lukeminen olisikin loppu. Silti pitäisi olla koko ajan kaunis ilma, ruokaa ja tekemistä. Jos menen ulos, ei saa tuulla, koska se on inhottavaa.
- Tahtoisin, että televisiosta tulisi taas tänäkin jouluna dramatisoituja satuja ja muuta hömppää, jota voi onnellisen degeneroituneena tuijottaa (edelleenkään nousematta sängystä).

Katsokin, että saan kaiken. Olen ollut taas tosi kiltti.

torstaina, joulukuuta 18

Pakko 

Velvollisuudentunto on ikävä asia. Esimerkiksi, jos on aloittanut ihan säälittävän typerän kirjan, jossa tapahtumat ovat tylsiä ja henkilöt epäuskottavia ja kamalia, sellaisia joihin ei voi kuvitellakaan samaistuvansa, dialogi epäjohdonmukaista ja olevinaan nokkelaa ja paitsi että junnaava juoni ei oikeastaan kiinnosta, se myös tuntuu johtavan lopputulokseen, joka on suorastaan ääliömäinen, niin silti on velvollisuudentuntoisesti luettava kirja loppuun, koska on kerran aloittanut ja puoleen väliin lukenut ennen kuin on itselleen myöntänyt, millaista juustoa on taas tarttunut mukaan. Tarina on pakko saada loppuun, ennen kuin aloittaa uutta (etten päädy taas siihen tilanteeseen, että on kolme tai neljä kirjaa kesken ympäri huushollia), sillä jollain masokistisella tavalla kiinnostaa, olisiko kirjailijalla edes tilanteentajua ja kiduttaisi mokoma yhdentekevät hahmonsa kuoliaiksi.

keskiviikkona, joulukuuta 17

Oi köyhiä 

Köyhyysrajalla kitkuttamisesta vielä: Köyhän henkilön tai kotitalouden voi määritellä kolmella tavalla: suhteellisen tulomittarin avulla (jos tienaat puolet koko väestön keskiarvo- tai mediaanitulosta, olet köyhä), subjektiivisen mittarin avulla (jos olet omasta mielestäsi köyhä) tai toimeentulotukiasiakkuuden perusteella (toimeentulotukea saavat ovat köyhiä).

Omasta mielestäni, siis subjektiivisella mittarilla, en ole köyhä. Se, mitä pankkitilille kuukausittain ropsahtaa, riittää sopivasti elämiseen ja johonkin ylimääräiseenkin. Yksi köyhyyden määritelmä siis poissuljettu. En myöskään saa toimeentulotukea, siinä raukesi toinen kohta. Saanko sitten suhteellisella mittarilla neljäsosaakaan kansakunnan parhaiten tienaavien tuloista? En oikein usko, jos kerran eduskunnan puhemiehen taannoinen palkankorotus yksin oli mittavampi kuin se rahamäärä eli opintotuki, jolla pahimmassa tapauksessa yritän elää 28-31 päivää. Opintorahan ja asumislisän, siis sen osan opintotuesta jota voi nostaa velkaantumatta, on 420 euroa (verojen jälkeen 404). Vaviskaa kaikki, jotka ostitte juuri saman hintaisen sohvan.

Omakohtainen köyhyyden määrittely tuntuu vaikealta. En tunne itseäni köyhäksi enkä katkeraksi, koska minulla on varaa ostaa niin paljon ruokaa kuin tarvitsen, ja melkein mitä laatua vain. Voin hankkia levyjä ja vaatteita ja mennä elokuviin budjetoimatta sitä erikseen kuukausia aikaisemmin. Yksittäinen yllättävä meno ei kaada koko taloutta. Mikä vapaus, kun ei ole omakotitaloa, koiraa, lapsia ja velkataakkaa. Eikä autoa. Mutta en yritäkään elää pelkällä hyväntekeväisyydellä vaan käyn töissä ja nostan Kelan opiskelijan asumislisää.

(Opintotuki on myös kaksipiippuinen juttu: toisaaltahan siinä todellakin on yhteiskunnan elätettävänä, mutta toisaalta aikaa, työtä ja mielenterveyttä siinä uhraa kouluttautuakseen yhteiskunnan palvelukseen. Kolmas toisaalta: on toki järkyttävää, että opintotuki ei vastaa edes jonkun palkankorotusta (en uskalla ajatellakaan jonkun tosirikkaan tuloja verrattuna tukeen), mutta miltä vaikuttaa, että puolet pateettisesta palkkaluokasta A5, josta ehkä joku on joskus kuullut muttei ole palkkakuitissaan vuosikausiin nähnyt, on enemmän kuin opintotuki. Köyhää, sanon minä.)

Mutta jos rahat riittäisivät kyllä vuokraan ja kaurapuuroon (tonnikala on nykyään kallista) mutteivät mihinkään muuhun, olisin kyllä mielestäni liian köyhä. Mutta olisinko tarpeeksi köyhä tilastoihin? Saisin kyllä kaikki elämän perustarpeet tyydytetyiksi, vaikkei minulla olisikaan niin paljon kulutuspääomaa. Lisää kulutettavaa saisin ottamalla onkeeni patistukset ja nostamalla lainaa, mutta miksi h*ssä halutaan minun elävän velaksi?

Olisikohan siis kivaa, jos tienaisin enemmän? Minulta ei tällä hetkellä puutu mitään. Mutta tuntuisi reilulta meitä kaikkia ainakin yhdellä perusteella köyhiä kohtaan, että suurituloisilta otettaisiin vähän palkkaa pois, niin me emme sitten olisi enää suhteellisestikaan köyhän leima otsassa.

tiistaina, joulukuuta 16

Lukuhetkiä 

Tekisi mieleni hemmotella itseä tilaamalla joululahjaksi jokin lehti. Aikakauslehdet ovat köyhyysrajaa hipovissa opiskelijatalouksissa luksusta. Ne kielivät muutenkin kuin taloudellisesti yltäkylläisestä elämästä: tilaamalla lehden ilmaisisin, että minulla on viikottain/kuukausittain yllin kyllin aikaa uppoutua lukemaan sitä. Ja: kiiltäväpintaiset, runsaat kuvalehdet lojumassa ympäriinsä ovat rentoa mutta niin ylellistä sisustusta.

Mikään, mihin olen ehtinyt tutustua, ei kuitenkaan miellytä. Cosmopolitanit ja muut räväkät nuorten aikuisten naisten lehdet ovat liian järkyttäviä ja aiheuttavat paineita ostaa ehkä jopa kynsilakkaa ja alkaa jumpata lantionpohjan lihaksia. Kodin kuvalehti ja tiedelehti Me naiset aiheuttavat pahoja tätiytymisfiiliksiä. Jokin ekolehti saattaisi kiinnostaa, mutta ainakin Vihreä lanka oli aivan liian asiapainotteinen. Harrastelehdet: käsityöt, vauvat (no, ei sentään), tietokonepelit, elokuvat eivät jaksa kiinnostaa tarpeeksi kauan. Ehkä jotain tiedettä?

Plääh. Jos lukee vain Voimaa ja Porttia, joista jälkimmäistäkin saa myötämielisten ystävien avustuksella ilmaiseksi, eikä niillekään oikein riitä aikaa ja keskittymiskykyä, miksi haaveilla enemmästä?

maanantaina, joulukuuta 15

Lapsena kunnankirjaston paras videokasetti sisälsi Joutsenlammen. Kuvan laatu oli sitä kauheinta kirjastontasoa: niin moni muukin pikkutyttö tykkäsi baletista. Kilvan kulutettiin nauhaa kelaamalla yhä uudestaan ja uudestaan Pienten joutsenten tanssia. Ääni vonkui, kuva oli rakeinen ja hyppi.

Meidän kylällä ei saanut tanssitunteja. Sen sijaan yritettiin päähäni iskostaa viulunsoiton alkeita. Vielä kuuden vuoden jälkeenkin tulokset kuulostivat pahemmilta kuin valmiiksi ramman kissan kidutus. Yläasteikäisenä spagaatti ei enää luonnistunutkaan, ja ballerinan ura jäi.

Riian Baletin Joutsenlampi oli just niin hyvä kuin pitikin. Ja Tsaikovski on maailman paras säveltäjä. Melkein vetistelin liikutuksesta. Joululahjaksi taidan saada itseltäni tutun.

perjantaina, joulukuuta 12

Parta katki, silmä puhki 

Lapsena ajattelin hirvityksensekaisella uteliaisuudella tonttuja, jotka vakoilivat ikkunoiden takana. Tällaisesta isoveli valvoo –tyyppisestä kiltteysyhteiskunnan pakkoylläpidosta oli seurauksena vain ulkokultaisuutta ja se, että tein kaiken pahani suljettujen ovien tai sohvan takana. Kuten esimerkiksi leikkasin saparoiden päät tasaisiksi. (”Kato äiti kuinka hienot!”)

Jouluaattona yritin vastavuoroisesti vakoilla Joulupukkia – hän ehti harvoin käydä meillä henkilökohtaisesti, jätti vain lahjat portaille, ja olisi ollut huisin jännää yllättää hänet itse teossa purkamassa rekeään meidän pihassa. No, aina se tietysti pääsi tekemään tekosensa salaa. Sekä pelkäsin että toivoin pukin näkemistä; sen salaperäisen tyypin bongaaminen olisi ollut jännää, ihanaa, mutta mukana oli myös vaaran tunne.

Ja ne risut. Aika monena vuonna olin joulukuun ankarasta parannuksen näyttelemisestä huolimatta ollut keskiarvoisesti melko rasavilli, ja vanhemmat ennustivat synkkinä minulle pelkkiä koivunvittaksia. Joulupukki tuomitsee kuin jokin jumala ikään hyvät ja pahat tekomme.

Pukki on pelottava. Kovaääninen vieras mies, jonka parran ja lakin alta ei näe kasvoja, että voisi päätellä, onko se oikeasti niin ystävällinen kuin yrittää esittää. Se esittää vaatimuksia: sille on laulettava vaikka itku silmässä ei uskaltaisi. Pukki pitää vain kilteistä ja sirkeistä lapsista. Ujoja, rumia, köyhiä ja tavallisia ei edes mainita lauluissa. He ovat potentiaalisia risunsaajia.

Vanhempana olen vältellyt markettien ja pikkujoulujen pukkeja, koska ne ovat jotenkin ahdistavia – kuin kadulla lehtisiä jakavat ihmiset, jotka tyrkyttävät omaa asiaansa, vaikka minua kiinnostaa vain oma olemiseni tai etenemiseni. En ole kiinnostunut joulupukeistakaan, koska lapsenuskoni on aikaa sitten mennyt, enkä sen maailmanluokan huijauksen jälkeen voi uskoa olevan olemassa mitään yliluonnollista, jota en omin silmin näe henkilökohtaisesti toimittamassa ihmeitään.

torstaina, joulukuuta 11

Viherpipertäjä 

Täydellinen luomuruokaan siirtyminen houkuttaa, mutta veren maku suussa olisi palkkaa tienattava, että raatsisi sijoittaa kasviksiinkin kaksinkertaisen määrän euroja. Jotenkin tuntuu rahastukselta koko touhu; eikö kansalaisilla pitäisi olla tasavertainen oikeus kunnon ruokaan, puhtaaseen ruokaan. Niinku, semmoinen itsestään selvä oikeus, ilman että täytyy erikseen maksaa?

Luomuruuasta seuraava aste kohti hardcorempaa olisi kasvissyönti. Opiskelijaruokaloiden maittavien lihapatojen seasta löytyy joskus niin uhkeita sattumia, että loppupäivän olen ihan varma, että jaksan muuttaa tottumuksiani. Mutta jauheliha ja kana ovat niin helppoja... En jaksa alkaa uudelleen miettiä pettämättömiä helpporuoka-ohjeita. Enkä taatusti viitsi seurata ruokani proteiinitasoa.

Valon ja varjon leikki -blogissa kauhistellaan fenno-vegaaneita. Niin kaunis aate, mutta niin turhauttava. Pelkkä suomalaisen ruuan löytäminen on tuskaa (tämän päivän saldo: useita tuskantäyteisiä minuutteja keksihyllyllä, koska kaikki hyvät keksit on valmistettu jossain Ulkolandiassa, ainoastaan pahat tai samantekevät Suomessa). Että sitten yrittäisi elää vain suomalaisilla kasviksilla?

Suomalaiseen merkkiinkään ei voi enää luottaa. Jossain tämän syksyn Voima-lehdessä listattiin, mitkä merkit enää ovat osaksikaan suomalaisessa omistuksessa; eihän niitä juuri ollut. En muista kotimaisesta listasta muita kuin Pandan. Enkä tietysti tykkää juuri mistään Pandan karkeista.

Tylsää joutua tekemään vaikeita valintoja. Samalta maistuvaa, halvempaa ruokaa vai pahoja keksejä, vähemmän rahaa levyihin ja Hyvä Omatunto?

keskiviikkona, joulukuuta 10

Huono päivä 

Vaikka pidän itseäni vielä kovasti hyväsydämisenä ihmisenä, saattavat yllätysvieraat vielä aiheuttaa minulle infarktin. Eivät ne vieraat niin ylen raskaita ole kestää, yleensä, mutta se siivous. Jos projekti ei ole luontunut kolmen viikon suunnittelulla, miten käy, kun se täytyy puristaa valmiiksi puolessa tunnissa? Kaikki suunnittelu menee hukkaan, järjestelmät romahtavat.

Lisäksi ottaa aivan saakutisti päähän, kun on varoittamatta aivan pakko siivota, että sohvalle mahtuu istumaan, että kahvikupin voi laskea pöydänkulmalle, ettei likapyykki loukkaa vieraan silmää. Tai nenää.

Hatutus vain yltyy, kun siivon vakavuusaste valkenee. Tavaraa ja pyykkiä on paljon, ja joka paikassa. Tiskiä, jogurttipurkkeja, pyykkiä. Raataessani kiihdytän itseni apinan raivoon, laadin mielessäni hirmuisen, vaahto suupielissä esitettävän puheen, jonka pidän poikaystävälle kunhan hän herää/tulee kotiin.

Kunnes tajuan, että neljä viidesosaa sotkusta on minun itse aiheuttamaani. Minun vaatteitani ja papereitani lojuu lattialla, sohvalla ja pöydillä. Ei siitä oikein ole huutamista eikä riitelemistä. Auttaako tämä huomio sitten mitenkään suhtautumaan paremmin siivoamiseen? Tietenkään ei! Ketuttaa vielä enemmän!

Kaikkein ilkeintä minulta on jättää kaappien ovet auki. Keittiön kaappien oviin osuu vuorotellen kummankin pää ruokaa laittaessa. Sitten kiroillaan nasevasti. Oh well _O_

tiistaina, joulukuuta 9

Terveysblogi 

Nyt on hätä! Miten torjutaan nuha? Viikonlopun rilluttelu alkaa tuntua umpeen muurautuneena nenänä, aivasteluna ja kivistyksenä, mutta vielä on kestettävä 11 päivää. Sitten alkaa joululoma (ja minä olen Hyvä Työntekijä, joka systemaattisesti sairastaa lomalla). Auliisti jaan tässä omat konstini.

Keino välttyä flunssalta numero yksi on auringonhattu-uute. Sitä saa luontaistuotekaupoista ja ”äidin tehokuuriannostus”, kymmenen tippaa tunnin välein siinä vaiheessa kun ensi oireet alkavat kutitella, saattaa vielä pelastaa kaiken.

Mitä erilaisimmat ruoka-aineet kuulemma auttavat. Päivässä lusikallinen puolukkahilloa, kilokaupalla appelsiineja, tai tämä paras koskaan kuulemani neuvo: lusikallinen hunajaa. Hunajaa ei parane laittaa teen sekaan, sillä kuumuudessa kaikki hyvät entsyymit katoavat. Lisäksi makean hunajan ja happaman teen yhdistelmä on huonoksi hampaille (jälleen äidiltä peritty uskomus – totta tai ei, mutta parantamisen kemia on muutenkin niin henkimaailman juttuja, että uskon mitä vaan). Kamalin neuvo taas valkosipulin runsas käyttö. Sen nautintatavoista en tiedä sanoa, koska valkosipulin suurkulutukseen, varsinkaan raakana, en pysty.

Seuraavat kaksi neuvoa lähes kumoavat toisensa: itse pidän mitä parhaana pitkän tähtäimen nuhaan varautumisena kunnollista pukeutumista. Päähineettömyys on typerää. Kaulaliinan on oltava vähintään puolitoista metriä pitkä, että se menee kaulan ympäri kolme kertaa. Villapaita. Toisaalta jotkut vannovat avantouinnin nimiin. Kaverini vakuutti pysyneensä toissa talvena aivan terveenä, kun kävi joka viikko avannossa – kunnes jätti yhdellä viikolla väliin.

Mainio keino pysyä terveenä on myös stressi. Jos on epätoivon vimmalla paahdettava yötä päivää, ei vain ole aikaa sairastella. Vessatauolla ja bussissa (ainoat vapaahetket) psyykataan kehoa jaksamaan vielä vähän, esimerkiksi 11 päivää.

maanantaina, joulukuuta 8

Kehitys on pysäytettävä 

Uskomatonta. 20-sivuisen lehtiläpyskän julkaisemiseen saa kyllä menemään kolmekin viikkoa. Kiitos vaan, tietotekniikka, mutta haluaisin sakset, liimaa ja kopiokoneen.

Mikroluokan koneella ei ole tarvittavia ohjelmia. Ohjelmien asentamisen odottamiseen menee päivä.

Windows NT ei anna tehdä pdf-tiedostoja ilman Oikeuksia isolla o:lla. Oikeudet on sentään nopeasti hankittu (silmiä räpyttelemällä ja pyhillä vakuutuksilla), mutta kukaan muu vastuuhenkilö kuin minä ei voi taittaa lehteä. Minulla on muitakin menoja. Taitto viivästyy epämääräisen ajan.

Taitto-ohjelman, jonka pitäisi helpottaa taittourakkaa, pdf-moottori brakaa. Toisin sanoen, pdf:ksi muutetuilla sivuilla kuvat ovat lennelleet minne sattuu. Help-tiedosto neuvoo kyllä, miten saan tehtyä yksivärisen nelikulmion (maalaamalla allekkain suorakulmioita; se näyttää ihan yhtenäiseltä muodolta), muttei auta kuviin. Pohdimme tätä kuitenkin yhden illan. Lopulta neljä sivua lehdykästä on tehtävä Wordilla.

Mikroluokan koneilla ei voi tehdä pdf:ää Word-dokumentista.

Word-dokumentti on niin suuri, ettei se mahdu disketille eikä yliopiston kotihakemistoon. No hyvä, ostetaan CD, mutta mikroluokkaan ei pääse takaisin näin myöhään illalla.

Seuraavan kerran oikeanlaiselle koneelle pääsee viikonlopun jälkeen. Toisella koneella voi kyllä muuntaa doc:ia pdf:ksi, muttei kirjoittaa CD:lle.

Istun hetken ihan hiljaa ja ajattelematta mitään tietokoneisiin liittyvää. Ikkunasta näkyy lokkeja rakennustyömaan yllä; mikä rauhoittava maisema.

Tietokone nro 2 ei tunnista €-merkkiä, ja täten lehtemme näyttäisi maksavan 2,5 pallukkaa.

Mikroluokassa, jossa on kone jonka kovalevyllä ovat alkuperäiset tiedostot, on opetusta. Minun pitäisi oikeastaan mennä jo töihin. Hengessä repäisen ihokkaani ja sirottelen tuhkaa ylleni. Menen aivan tyynen oloisena syömään.

Kun lehti viimein on saadaan vietyä painoon, siellä tulee teknisiä ongelmia. Paino viivästyy pari päivää. Fontit ovat miten sattuu, kun en osannut tallentaa niitä. Ei sillä enää väliä.

Lehteen pyytämäni kuvat tulevat viimein.

Jos jollakulla on tässä vaiheessa antaa hyviä neuvoja, en halua kuulla niitä.

perjantaina, joulukuuta 5

Naisen kirous 

Miksi naisten täytyy käyttää korkeakorkoisia kenkiä? Miksi-miksi? Onhan ne hyvän näköiset, kun nainen seisoo paikallaan, mutta kun hän lähtee vaappuen liikkeelle, tämä illuusio särkyy.

Miksi naisten vaatteiden ja kenkien tulee rimmata, niin ettei voi laittaa mekkoa ilman korkkiksia? Nyt jalkojen lihakset ovat muusina ja rakot varpaissa.

Korkosaappaat herättävät ylimääräistä huomiota (kyllä, minulla oli myös ne jalassa pikkujoulureissulla), mutta vastaavasti vaikeuttavat nopeasti liikkumista, ts. juoksua karkuun liikaa huomiota jakamaan pyrkiviltä miehiltä.

Miksi nainen ei saa laittaa mukavia, joskin haisevia lenkkareita juhlamekon kanssa, tai sitten kaikessa rauhassa ne korolliset kengät, joissa joutuu hoipertelemaan kuin puolirampa? Miksi naiset joutuvat psyykkaamaan toisiaan baarista lähtiessä, kun tiet kulkevat aivan eri suuntiin: "Siellä on valot koko matkan, eikä sun tarvitse mennä sen puiston läpi, josta et oikein uskalla mennä päivälläkään. Ei sulle mitään tapahdu. Ei oo ennenkään tapahtunut", toisen ajatellessa: "Niin, kun ennen en ole nilkuttanut kuin auton alle jäänyt kokomustiin pukeutunut sorsa."

Kassahenkilön vaisto 

Vuodet palveluammateissa ovat jättäneet lähtemättömät jälkensä.

Olin tulossa kaupasta, menossa pikkujouluihin kun liikennevaloissa keski-ikäinen, lievästi shössöttävä mieshenkilö tuli kysymään, mistä olen ostanut sukkahousuni. Kyseessä olivat mustat sukat, joissa menee sauma takana – semmoiset kuin ennen vanhaan. Koska minulla oli hame, ne tietysti tarkoituksella näkyivät kaikelle kansalle.

Jokseenkin hölmösti ajattelin, että mies tahtoo todella tietää, mistä olen ostanut ne. Ehkä hän haluaisi myös samanlaiset – ei nyt välttämättä itselleen mutta naiselleen. Ehkä vanhanmallisilta näyttävät sukat palauttivat hänen mieleensä jotain tosi nostalgista. Siksi selitin auliisti, että kyseisen mallisia vaatekappaleita saa hyvin varustetuista tavarataloista, jos myyjältä kysyy, niin hän kyllä auttaa.

Mies kuunteli ihastuneena neuvojani.

”Joo. Sulla on kyllä kuule pirun hyvän näköiset sääret.”

Pettämättömät asiakaspalvelijan vaistomaiset reaktiot pelastivat tästäkin tilanteesta, josta olisi voinut muodostua kovin nolo. Mitä sanotaan, kun asiakas kommentoi jotain, negatiivisessa tahi positiivisessa mielessä?

”Kiitos!”

Onneksi valot vaihtuivat saman tien.

torstaina, joulukuuta 4

Ennen vanhaan naiset kimittivät. Tämän voi päätellä vanhoista, mustavalkoisista elokuvista. Oli kai naisellista kuulostaa... naiselta.

Sitä on muistaakseni tutkittukin, että naisten ääni on madaltunut urakehityksen myötä. Tenori kuulostaa tietysti uskottavammalta, enemmän ammattilaisen ääneltä kuin korkea - koska se kuulostaa enemmän mieheltä.

Nuoret tytöt, jotka puhuvat liioitellun tärkeällä äänellä, ovat hupaisia. älkää ymmärtäkö väärin, minäkin olen joskus ollut hupaisa tyttö, vaikka nykyään suusta päästämäni ajatukset ovatkin niin syvällisiä, ettei madallettu ääneni kuulosta enää ollenkaan liioitellulta. Nuoren tytön tärkeilevä ääni on nariseva nenä-ääni. Kyllä kaikki ovat kuulleet sellaisen. Sillä äänellä sitten puhutaan ihovoiteista, jotka auttavat parhaiten kesivään ihoon, paitsi että niissä on hajusteita, eikä ne sovi mun iholle.

Toinen ääripääkin on ärsyttävä. Erittäin korkea naisen ääni kuulostaa 50-luvun komediasta reväistyltä. Sama vaikutus kuin jos raapisi kynsillä liitutaulua.

Kaikkein kummallisimmalta kuulostaa oma ääni, jos sen kuulee nauhalta tai kännykästä kaikuna. Aavemainen olo kuunnella ääntä, joka sanoo samat asiat kuin itse, mutta on täysin vieras.

keskiviikkona, joulukuuta 3

Pierre la Mure: Punainen mylly 

"Henrin aika kului varsin miellyttävästi. Hänestä oli suurenmoista vain saada olla tässä tungokseen saakka täydessä ja meluisassa tanssisalongissa, katsoa tanssijoita, piirtää luonnoksia, maistella viiniä ja nauraa ystäviensä leikinlaskulle. Täsmälleen kello kaksitoista symbaalit räjähtivät täyteen ääneen ja niitä seurasi rumpujen pitkä jymistys. Cancan!

Joka pöydästä ryntäsivät katselijat heti tanssilattialle ja ryhmittyivät tanssiparien ympärille, jotka seisoivat vastatusten, jäykkinä, henkeään pidätellen; tytöt pidellen kiinni hameistaan, miehet kädet koholla valmiina taputtamaan. Orkesteri aloitti raivokkaan galopin ja samalla tanssijat nytkähtivät liikkeelle kuin mekaaniset leikkikalut. Tytöt sätkyttelivät jalkojaan, hypähtelivät, kahisuttivat ja heittelivät alushameitaan, kun taas miehet astuivat ees ja taas, taputtivat käsiään, läimäyttelivät lantioitaan, kumartuivat kyyryyn, nousivat, väänsivät vartalonsa riettaisiin ja merkillisiin asentoihin ja kiihottivat kumppaneitaan yllyttävin huudoin. ---

Yhä nopeammin tanssijat jatkoivat pyörähdyksiään ja piruettejaan, kunnes muuttuivat hillittömän liikkeen ja himon hypähteleväksi, pyöriväksi vertauskuvaksi. Miehet iskivät kyynärpäillään kylkiinsä, naksuttivat polviaan, levittivät ja sulkivat reisiään harmonikkamaisin liikkein ja jo hysteeriset tytöt, vaatteet epäjärjestyksessä, suu vääristyneenä, silmät ummessa tai lasimaisesti auki pyörivät ja hyppivät toisella jalallaan pidellen toista nilkasta päänsä yläpolella niin kohtisuoraan, että asento paljasti heidän kaikkein salatuimmatkin ruumiinosansa, ja vihdoin, symbaalien räjähtäessä viimeisen kerran, lysähtivät lattialle ikään kuin heidät olisi veitsellä leikattu keskeltä kahtia, jalat hajallaan, ruumis velttona, pää kumarassa kuin särkyneillä marioneteilla."

tiistaina, joulukuuta 2

Rauhaa ihmiskunnalle! Ymmärtämystä hölmöille! 

Miksi ihmeessä kaikkea ihmisraukan toimintaa pidetään aina tarkoin harkittuna ja tahallisena? Tavallinen ihminen mokailee: unohtaa, hätiköi, käsittää tai arvioi väärin, muuttaa mieltään ja on ajattelematon, huolimaton, lörppö tai tyhmä. Minä olen yksi näistä tavallisista ihmisistä, ellen pahempi. Unohdan, hätiköin jne. varovasti arvioiden 70 prosenttia kaikesta, mitä teen. Loppuajan, 30 %, nukun.

Joutuminen sählääjän verbaalisen tai toiminnallisen hyökkäyksen kohteeksi on varmaan rankkaa, mutta on niin väärin luulla, että meikäläisen kaltaiset tekisivät sen pahansuopuuttaan. Sitten sitä joutuu säälittävänä kerjäämään kollektiivista hyväksyntää tällä ainoalla foorumilla joka suodaan, kun sanomalehtien yleisönosastot tuskin ottavat vastaan henkilökohtaista tilitystä.

maanantaina, joulukuuta 1

Painonhallinta ei ole minua koskaan oikein innostanut. Siis se kyllä hetkittäin kiinnostaa oikein kovasti, kun housut eivät enää mene kiinni tai hame ei mahdu kuin toiseen reiteen, mutta kangas venyy ja suklaan ja salmiakin mutustelu on mukavampaa kuin niiden puutetta ajatteleminen, ja niin ajatus sitten unohtuu. Omaan peilikuvaansa tottuu.

Pääasiallisesti katson itseäni vain kylppärin ja talon hissin peilistä, jotka taitavat olla sellaista laihentavaa laatua. Jonkun salaa ottamissa pikkujoulukuvissa nimittäin karmaiseva totuus levittäytyi yhtäkkiä eteeni koko laajuudessaan: maha roikkui housunkauluksen yli.

Joku oli liimannut H&M:n ulkomainokseen (sellaiseen, jossa tytöt uhmaavat talvea alusvaatteissa) mallille puhekuplan "Antakaa ruokaa!" Tuntuu pahalta. Olen syönyt afrikkalaisen neidonkin ruuat.

Keskittymisvaikeus 

Maanantaiaamu. Herääminen onnistuu yleensä ilman tuskia, mutta uni tahtoo jatkua kielitunnilla. Tänään oli viimeinen, kertaava luento ja opettaja tokaisi omintakeiseen tyyliinsä: "Kyllä tästä tentistä läpi pääsee, vaikka olisi parit torkut ottanutkin, mutta jos on jatkuvasti nukkunut tunnilla, se on tietysti eri asia." Huomautus tarkoitti varmasti minua. Ei epäilystäkään. Sen jälkeen olin kolme minuuttia ihan hereillä.

Kuulen kyllä melko paljon siitä, mitä tunnilla puhutaan, vaikka keskittymiskyky pääosin menee siihen, etten nuokkuessani löisi päätä pöydänkanteen. Asiat ja esimerkkilauseet muuttuvat unessa ahdistavan todellisiksi: Sokrates nautti myrkyn seisten. Voi ei, Sokrates myrkytetään... ja juoni jatkuu sekavina pätkinä kunnes luennoitsija muuttaa hieman äänensävyään ja säpsähdän hereille.

This page is powered by Blogger. Isn't yours?