<$BlogRSDUrl$>

sunnuntaina, marraskuuta 30

Madame de La Fayette: Clèvesin ruhtinatar 

"Ruhtinatar oli niin kiihtynyt äskeisestä tapaamisesta, että pystyi tuskin peittämään hajamielisyytensä. Kun hän taas saattoi vapaasti antautua unelmoimaan, hän huomasi erehtyneensä luullessaan, että Nemours oli hänelle yhdentekevä. Nemoursin sanat olivat koskettaneet häntä juuri niin kuin mies oli toivonut ja vakuuttaneet hänet herttuan rakkaudesta. Nemoursin toiminta vastasi hänen sanojaan, joten ruhtinattarelle ei jäänyt epäilyn sijaa. Hän ei enää tohtinut toivoa, ettei rakastaisi miestä, vaan mietti ainoastaan, miten pystyisi kätkemään tunteensa. Yritys oli vaikea ja aiheutti heti tuskaa."

lauantaina, marraskuuta 29

Yhtäkkiä minulla oli vapaa-aikaa. Ylimääräistä aikaa, jolle ei enää ollutkaan mitään korvamerkittyä tehtävää. Luksusta! Kokonainen ilta.

Millä juhlistaisi? En ole katsonut tv-sarjoja viime aikoina, eikä kannata yrittää kesken kaiken mukaan juoneen. Hyviä kirjoja ei ole saatavilla, paitsi se yksi, jota olen lukenut sängyssä kymmenen minuuttia joka ilta, mutta se on tylsä. Tuntuisi väärältä tuhlata luksusaikaa tietokonepeleihin, eivätkä nekään sitä paitsi kiinnosta. Rästiin jääneet koulutyöt ja kotityöt: no, ei puhuta niistä. Nukkumaanmeno olisi jotenkin masentavaa. Niinpä sitten päädyin irkkaamaan koko illan. Se vasta mahtava vaihtoehto olikin.

En siis enää osaa käyttää aikaa, jona en ole töissä, luennolla, kokouksessa tai nukkumassa. Ilman stressiä on tylsää. Ehkä tämä on ohimenevää; karu putoaminen arkeen. Parempi olisi, sillä edessä on pitkästä aikaa jumalaisen pitkä oikea joululoma.

perjantaina, marraskuuta 28

Työpaikalla askarrellaan joulukortteja asiakkaille lähetettäviksi. Kaamosterapiaa, joo, mutta paineita hieman lisää se, ettei näitä tekeleitä arvostelekaan isomummi kyynelten läpi, vanhuuden höperryttämänä, vaan kriittiset ammatti-ihmiset parhaassa iässään. Eivät ehkä joulukorttialan ammattilaiset, mutta laatutietoiset ainakin jollain tasolla. Asiakassuhteen jatkuvuus saattaa olla vaarassa, jos Ameriikkaan lähtee hävyttömiä eleitä tekevä enkeli!

Kun käsistä on juuri lähtemässä luonnottomaan asentoon väännetty tonttutyttö, jolla on vihreän taustan vaikutuksesta vastenmielisen väriseksi muuntunutta silkkipaperia vaatteinaan, tukkana kokkareista kultahilettä (joka on levinnyt naamallekin) ja liimaa otsassa, täytyy pohtia

- minkä ikäisen ihmisen voisi olettaa saavan aikaan tallaisen kortin?
- mitä itse ajattelisin, jos saisin juuri tämän kortin jouluna (vrt. Kettusen lomakorttiteoria: oletko sinä juuri se, jolle valikoituu rumin kortti kaverin lomamatkalta)?
- pitäisikö vielä miettiä yön yli, ettei tule hätiköityä?
Mainitsinko jo, että mielestäni on tunkeilevaa haista lähimmäisen nenään? Maailmanparannus jatkuu. On myös inhottavaa hälytä toisen korvaan.

Niin että suomalaisetko vaikenevaa kansaa? Ja kyllä, se uusi oivallus pätee tähänkin: eivätpä vaikene enää, kun saavat kännykän käteensä. Eivät vaikene missään. Supina elokuvateatterissa on sekin jotain, mutta puhelu kesken tylsän elokuvan on todella ärsyttävää. Puhelimeen kun yleensä alkaa kailottaa, kun toisen puhujan ääni kuuluu melko hiljaa, ellei osaa säätää kaiutinta.

Kirjastossa edes voisi vähän rajoittaa ääntään. Se kun on työpaikka: kirjastonhoitaja ehkä saa työnsä hoidettua, mutta tenttikirjaan on vaikea keskittyä "joo, missä sä oot, nähdään siellä, eiku mä pääsen vasta kolmelta" -saasteessa. Puhelimen käyttö on muistaakseni ollut kiellettyä kaikissa kirjastoissa, joissa olen käynyt. Silti niihin tuovat puhelimia ihmiset, jotka eivät voi antaa niiden olla, jos ne soivat. Kaiken huippu oli kirjastoon tuotu vauva, jonka kyllä annettiin olla, vaikka se piti ääntä. Mene siinä sitten nyrpistelemään synnytyksenjälkeisestä masennuksesta kärsivälle äidille, joka saa trauman ja jättää lapsensa heitteille. Ahdistaa.

torstaina, marraskuuta 27

Jos se ei ole rikki, ÄLÄ korjaa sitä 

Ellet ole sataprosenttisen varmasti, ilman alibia, jäänyt kiinni rysän päältä, älä tunnusta. Äläkä pyydä oma-aloitteisesti anteeksi mitään, mitä Sinua ei ole erikseen vaadittu anteeksi pyytämään. Luultavasti uhri on autuaan tietämätön, ja liioiteltu auliutesi päästää helvetin valloilleen.

Vielä minä keksin jonkin viisauden, joka auttaa henkisesti meitä ryssineitä...

Ei haittaa, vaikka oletkin elämän kakkakikkare; niitäkin tarvitaan, että yhteiskuntakelpoiset ihmiset erottuisivat joukosta.

keskiviikkona, marraskuuta 26

Barbara Ehrenreich: Nälkäpalkalla 

"Gaililla on huoneen puolikas keskustan tunnetussa halvassa yömajassa 250 dollarin viikkovuokralla. Hänen asuintoverinsa, miespuolinen ystävä, on alkanut iskeä häntä eikä hän kestä sitä,mutta vuokraa ei mitenkään pysty maksamaan yksin.

--- Joan, joka on huijannut minua lukuisilla aistikkailla asuillaan (vuoropäälliköt käyttävät omia vaatteitaan), asuu erään ostoskeskuksen taakse yöksi pysäköidyssä pakettiautossa ja käy suihkussa Tinan motellihuoneessa. Vaatteet on ostettu käytettyinä.

Keskiluokkaisen solipsismini keskellä arvelen että joissakin näistä järjestelyistä on karkeaa huolimattomuutta. Kun Gail ja minä käärimme ruokailuvälineitä lautasliinoihin - ainoa työ jota tehdessämme me saamme istua - hän kertoo harkitsevansa pakoa huonetoverinsa luota muuttamalla itse Days Inniin. Olen ymmälläni: miten hän voi edes ajatella maksavansa neljäkymmentä tai kuusikymmentä dollaria päivältä? Mutta jos pelkäsin kuulostavani sosiaalityöntekijältä, kuulostin melkein hölmöltä. Hän tuijottaa minua epäuskoisesti: 'Mistä minä sitten saisin kuukauden vuokran ja kuukauden vuokratakuun huoneistoon?'"
Unien pahin puoli on, että joskus ne ovat liian todentuntuisia. Elän kai muutenkin vähän muissa maailmoissa, ja sitten kun unissa kokee suuria mielenliikutuksia tai tapahtuu jotain suhteellisen tavallista miten nyt voisi muutenkin käydä, en oikein tiedäkään, oliko se totta vai ei.

Tiedän, että tämän aamun painajainen oli vain uni, mutta kyynelet poskilla herättyäni päivä on tuntunut synkeältä, tunnelma jäi. Taustalla on vielä eilisillan väsymys ja kiukuttelu: mikään ei muka mennyt putkeen ja nyt sekin ärsyttää.

Miten herätä kunnolla? Auttaneeko kahvi?

tiistaina, marraskuuta 25

Lahjat perheen ympärillä 

Kuukauden päästä joulu on onneksi jo ohi. Jouluhan ei ole vain aatto, vaan enemmänkin se tiivistyy niihin muutamaan viikkoon ennen h-hetkeä. Kanssablogit alkavat täyttyä jouluhypetyksestä ja -ahdistuksesta. Taas se tulee.

Parhaiten joulumieleen pääsee jättimarketin kassalla, olit sitten paremmalla tai huonommalla puolen kassakonetta. Ihmiset raahaavat pakettiautoilla vuorittain kinkkuja, kokista ja kaljaa moneen kertaan. Kun maksalaatikko, jota kukaan ei edes halua syödä, liiskaantuu hihnalle pelikonsolin ja kymmenen maitolitran ristipaineessa, palavat käämit riehakkaasti koko perheeltä. Ja kassantädiltä.

Seurattuani kolmena jouluna aitiopaikalta Suomen kansan kulutustottumuksia ei voi kuin ihmetellä, mitä ihmeellistä on yhdessä illassa, johon kuuluu jätskiä, limsaa, sipsejä, olutta ja krääsää kuten mihin tahansa muuhun hetkeen.

Hyvä pointti, Mea, olenkin miettinyt, että kun ketään ei tunnu kiinnostavan vaan päinvastoin kauhistuttavan koko meteli vuoden rauhallisimmasta juhlasta, ketä varten muovijoulu kuitenkin joka vuosi laitetaan pystyyn? Lapsia? Haluavatko lapset todella kovan äläkän ja vuoden parhaan myyntiajan, vai päättävätkö aikuiset tämänkin? Ei kai jälkikasvuaan ole pakko totuttaa jouluhuumaan, vaikka "kaikki muut" niin tekevätkin.

Sanon minä, jolla ei ole lapsia, mutta jos olisi, ne joutuisivat koville.

maanantaina, marraskuuta 24

Plörööt 

Pahoja ja ärsyttäviä hajuja on maailman täydeltä. Aamuluennolla vieruskaverilla on pesemättömien hampaiden ja maidon yhdessä muodostama hönkä. Liikennelaitoksen bussissa on yleensä aina joku, joka ei ole peseytynyt viikkoon. Tupakansavuiset vaatteet. Toinen ääripää ovat ne astmaatikon kauhulistalle päätyvät: ne, jotka aamuisin kylpevät persikanhajuisessa suihkukräämissä, käyvät hiuslakkasuihkussa ja vielä valelevat niskaansa hajuvettä. Tunsin kerran yhden ihmisen, joka käytti pelkästään hajusteita neljää eri laatua, lisäksi pesuaineet ja muut mömmöt tietysti. Paino edellisessä virkkeessä sanalla yhden; nykyään tätä lajia on koko meidän talo täysi. Sen voi havaita aamulla hississä. Silmissä ehtii sumeta jo neljän kerroksen mittaisen pelkän uloshengityksen aikana.

On todella röyhkeää tunkeutua kysymättä lähelle sattuvan ihmisen nenään. Yleisesti ottaen suomalaisillahan vartaloa ympäröivä oma reviiri, jonka sisäpuolelle ei mielellään saa tulla, on melko laaja, ja minä olen ehdottomasti laajan reviirin ihminen.

Ne ovat ne kemikaalit: mieluummin haistelen vaikka ruuan käryä tai märkää koiraa kuin hajuvesiä tai pakokaasuja. Kasan Marko hehkutti saunapuhtautta, asiaa! Minä aivastelen muutenkin pölyn ja kuivan ilman takia. En ymmärrä, kuinka oikeasti hengitysvaikeuksista kärsivät selviävät.

sunnuntaina, marraskuuta 23

Siinä vaiheessa kun verkkopäiväkirjajutut alkavat mielestä loppua, on hyvä keino jatkaa velliä ruotimalla muiden blogeja.

Ensimmäisen julkiviikon nousu Pinserin top-listalla, verkkokirjoittajien elämän syyn antajalla, taitaa vaatia kiitoksen kaikille hyvin menestyneille viittaajilleni. Teihin on viitattu takaisin. Suhdepeliä vain siis on virtuaalielämässä menestyminen.

Kyyninen paskakin isällisesti varoittelee kadottamasta potentiaalisen lukijakunnan mielenkiintoa puhelemalla puoliskoista heti alkuun. Niin, en ole mitenkään julkisuushakuinen, mutta mehevimmät jututhan saadaan aikaan, kun bussissa saadut väläykset loppuvat ja kirjoitukset kääntyvät oman ihmissuhteen ruotimiseen, mitä odotellessa joudutte vain roikuttamaan Lorem ipsumia pamauksessanne.

Jos nousujohde silti kääntyy laskuun, on kai otettava onkeensa mielipuoli- tai "tänään söin muroja" -menestysreseptit.

Mutta ennen, minä en käsitä, ennen kaikki oli ikään kuin usvan peitossa. a luullakseni kaikki johtuu siitä, että ihmiset kuvittelevat aivojen olevan muka päässä. Ei suinkaan: tuuli tuo ne Kaspian meren suunnalta."

Nikolai Gogol: Mielipuolen päiväkirja

perjantaina, marraskuuta 21

Vanhuus ei tule yksin 

Mitä vanhemmaksi tulee, sitä kovempi kiire. Isä ei ikinä ehdi vierailla meillä kymmentä minuuttia kauempaa. Hyvä jos joskus teekupin juo. Mummakin on jo eläkkeellä, mutta mitään ei ehdi, kun kiirus painaa. Äiti suunnittelee synkkänä samaa.

Minä en kyllä kestä, jos tahti tästä vielä kiihtyy. Päinvaston minusta tulee kuin se mummo Stockmannilla, joka osti viiden ruuhkassa lehtipisteestä kymmenen minuuttia veikkauslappua ja raha-arpaa. Jonossa siinä perässä olin jo myöhässä ja kymmeneenlaskussa menossa yhdessätoista, kun repliikki "niin ja sitten mulla on tämmöinen" alkoikin jo naurattaa. On sentään jonkin verran mukavampaa hihitellä, vaikka vain itsekseen, kuin poksauttaa verisuoni päästään.

Varoitus

Kun minä tulen vanhaksi minä pukeudun violettiin ja punaiseen hattuun joka ei rimmaa eikä sovi minulle.
Ja eläkerahoilla ostan brandya ja kesähansikkaat
ja silkkisandaalit ja sanon ettei meillä ole varaa syödä voita.
Kun väsyttää istun jalkakäytävälle
ahmin kaupassa maistiaisia ja painelen hälytysnappuloita
ja kolisutan kepilläni rauta-aitoja
korvaukseksi nuhteettomasta nuoruudestani.
Menen sateeseen aamutossut jalassa
ja poimin kukkia vieraiden ihmisten puutarhoista
ja opin syljeskelemään.

Sinä saat pitää karmeita paitoja ja kerätä lisää läskiä
ja syödä kaksi kiloa nakkeja kerralla
tai pelkkää leipää ja pikkelssiä koko viikon
ja hamstrata kyniä ja lasinalusia ja muuta roinaa laatikoihin.

Mutta nyt meidän täytyy pitää säädyllisiä vaatteita
ja maksaa vuokra kiltisti eikä puhua rumia kadulla
ja näyttää lapsille esimerkkiä.
Meidän täytyy kutsua ruokavieraita ja lukea sanomalehdet.

Mutta ehkä minun pitäisi jo vähän harjoitella?
Etteivät ihmiset hämmästy ja säikähdä sijoiltaan
kun minä yhtäkkiä olen vanha ja pukeudun violettiin.

Jenny Joseph

torstaina, marraskuuta 20

D'oh 

Huuh. Suurella sympatialla luin Mean koettelemuksista yleisön edessä, sillä vaikka itse jännitin tänään kovasti, ei koettelemus ollut mitään PowerPoint -tuskaan verrattuna. Pakko se on saada silti purkaa.

Tausta: on haastateltava opinalani erään osa-alueen tehtävissä erittäin korkeassa ja vaikutusvaltaisessa asemassa olevaa henkilöä ainejärjestölehteemme. Siis tämä tyyppi toimii kansainvälisellä tasolla ja yleensä häntä haastateltaisiin Helsingin Sanomiin, minä en tajua vielä pintaa syvemmältä mitään siitä, mikä on hänen elämäntyönsä ja kyselen ihan blondina "kaikennäköistä" lehteen, jonka levikki on jotain 60:n ja 70:n välillä.

No: saan kuitenkin häneltä aikaa, koska hän sympatiseeraa vanhaa ainejärjestöään. Itse asiassa hän osoittautuu erittäin mukavaksi, mikä kuitenkin vain pahentaa asiaa, koska innostun lörpöttelemään kaikennäköisiä noloja omia näkemyksiäni alan tulevaisuudesta ja "nykyään meillä opiskelijat sitä ja tätä".

Lopuksi: jostain syystä sanon vielä nuoleskelevaan sävyyn harkitsevani suuntautumista juuri hänen alalleen, vaikka oikeastaan mielessäni on jo pitkään kangastellut aivan toinen. Ehkä olen liian herkkä pitämään sitä, ettei polta siltoja edestään sinä, että kieli ruskeana hankkii koko ajan itselleen parempaa. Tässä tapauksessa työpaikkaa.

Nyt: voi nolous. *itsesäälissä kieriskelyä*

keskiviikkona, marraskuuta 19

Oi vääryys 

Ei ole helppoa tuntea syntyneensä väärään aikaan. Paikallakin on merkitystä. On lottovoitto syntyä Suomeen, mutta poikaystävä haikailee silti Japaniin. Siellä olisivat olleet kaikki edellytykset kasvaa kunnolla kieroon, toisin kuin Suomessa, missä näytettiin hänen lapsuudessaan vain Reinikaista.
Jokatalvinen stressin huipennus on täällä taas. Luennoitsijat huomaavat tämän siitä, että minua nukuttaa väärissä paikoissa väärään aikaan. Varsinkin hyvillä miesluennoitsijoilla on usein tasainen, miellyttävän matala ääni, jolla he esittelevät tiukkoja faktojaan vuolaana virtana. On mahdotonta saada itseään pysymään hereillä, ja olen kyllä kokeillut kaikkea paitsi äänenmurrosikäisten poikien pitämille luennoille osallistumista.

1. Kahvi. Pieninä määrinä ei vaikuta minuun. Liikaa juotuna joutuu keskittymään mahan möyrintään eikä ehdi sen kummemmin kuunnella luentoa.

2. Ajoissa nukkumaan meno. Ei uni tuu, vaan viikon ohjelma ja aikatauluongelmat pyörivät päässä. Todella moni opiskelijatuttavistani kärsii uniongelmista.

3. Istuminen hyvin suorassa, nojaamatta. Herään juuri ennen kuin pääni kopsahtaa pöytään - tämä ei ole pilkkimistä, tämä on heittokalastusta.

4. Poskien sisäpinnan pureminen, käsivarsien pistely lyijytäytekynän terällä. Jos ehtii nukahtaa, tästä keinosta ei ole apua.

Olen pahoillani opettajilleni etupenkissä pää käsien varassa nukkumalla aiheuttamistani henkisistä kärsimyksistä. Henki on heikko.

tiistaina, marraskuuta 18

Uhoa 

Kuka tunnustaa olevansa niin innokas ekoilija, ettei saa mitään iloa yksityisautoilusta?

Mitä parasta vahingonhupia tuottavat viiden ruuhkassa seisovat autot. Korttelien mittaiset autojonot suorastaan yllyttävät jalankulkijaa irvistelemään autoissa myrtyneinä istuville. Ajuriparoilla ei ole perheautossaan edes kyytiläisiä, joiden kanssa jutella: vain YLE:n kanavauudistuksen mädättämä radio saattaa viedä ajatukset pois kahdensadan metrin päässä odottavista liikennevaloista, jotka ehtivät näyttää vihreää noin kymmenelle autolle kerrallaan. Muah! Minä olen kotona ennen kuin sinä edes keskustan ulkopuolella.

Autoilu kasvattaa myös jalankulkijan rohkeutta ja itsetuntoa. Jalankulkijalla on etuoikeus kulkea suojatien yli ennen autoa, tuli oikealta tai vasemmalta. Oikeudet menettää ellei niitä vaali. Henkilöautoilijoiden paikasta voi muistuttaa kävelemällä suojatielle reippain askelin sivuilleen vilkuilematta. Minulla on oltava oikeus tehdä niin turvallisesti. Vähän uhoa mukaan! SOH (suurin osa henkilöautoilijoista) ei malta päästellä jalankulkijoita edestään, koska SOJ (suurin osa jalankulkijoista) jää kuitenkin odottamaan aukkoa liikennevirrassa ja jos joku autoilijoista pysähtyy, he soutavat ja huopaavat (uskaltaa/ei uskalla) niin kauan , ettei sääntöjen noudattaminen sujuvoita kenenkään matkaa.

Disclaimer: Jälkimmäistä ei kannata tehdä, jos
- olet pituudeltasi lyhyempi tai et juurikaan korkeampi kuin auton konepelti.
- tietä porhaltaa juuri rekka tai linja-auto varmasti lujempaa kuin taajamanopeudella.
- refleksisi eivät ole kissatasoa.
- tie muistuttaa liukurataa.

Jos ruuhka-autossa istuu joku tonyhalme, ei tietysti kannata irvistelläkään. Seisovassa ruuhkassa auton voi jättää yksin esim. väkivallan ajaksi. Tarvittaisiin vain kirjoitus em. ihmistyypin tunnistamisesta ulkonäön perusteella.

maanantaina, marraskuuta 17

Joukkoliikenne 

Ruuhkabussissa tekee mieli, ihan ystävällisesti, mainita eräälle tyypille hänen reppunsa retkottavan auki. Sieltä voi tippua jotain tai jonkun on helppo vain työntää sinne kätensä. Eräs tyttö, jolle kerran mainitsin kadulla repun sivutaskun olevan auki, oli ainakin tiedosta kiitollinen. Jotenkin en vain tälle hepulle saa sanottua mitään. Sana ei tule kurkkua pidemmälle. Suljen suuni tiukasti ja tuijotan ulos ikkunasta. Ruuhkabussissa käyttökelpoisimmat taidot ovat joustavat jalat, harjaannutettu tasapainoaisti ja kyky ajatella kaikkea muuta. Repputyyppi istuutuu vapautuneelle paikalle reppu sylissään eikä välitä sen auki olemisesta.

Täällä haisee vahva hiki. Onko se resuinen, rikkinäisellä vetoketjulla varustetun repun omistaja vai minä työpäivän jälkeen? Olipa hyvä, etten yrittänyt olla liian ystävällinen.
Poikaystäväni äiti on uskomaton. Hän on lähettänyt tänään kaksi sähköpostiviestiä, jotka eivät suostu poistumaan postilistan huippusijoilta, ovat siis olevinaan viimeksi saapuneita.

Saattaisin ehkä pitää tätä vain jälleen yhtenä tietokoneiden minulta salatun maailman kolttosena, jos lähettäjä olisi tavallinen nainen. Mutta kun ei: hän ehkä istuu tyynenä myhäillen siinä edessäsi, mutta mielessään hän jo miettii, mitä seuraavaksi selvittäisi sinusta. Hän on nimittäin pinnan alta rautainen tietokonenoita. Hän saa aina selville, missä surffaan (no, ainakin, jos vierailen hänen kotisivuillaan), vakoilee päivän pamaustani ja jotenkin osui blogiinikin alta aikayksikön. Pahimmanlaatuista televalvontaa.

Eikö parin sähköpostin kiinnittäminen saapuneiden kansion huipulle tuohon kaikkeen verrattuna ole ihan jokapäiväistä taikomista?

sunnuntaina, marraskuuta 16

Pelästyin aika pahasti, kun iltakävelyllä tajusin yhtäkkiä olevani pimeässä puistossa. Ajatuksissaan sitä kävelee huomaamattaan minne sattuu, ja syyspimeä puistohan on kai pahin minne naisihminen voi nenänsä pistää.

Mutta kun kerran olin jo hyvän matkaa puiden ja muiden väliin edennyt, oli vaan uhmakkaasti kierreltävä loputkin pensaikkoreitistä, kaiken uhalla. Minähän menen minne mielin, jos kerran kyseessä on julkinen puisto.

Raiskareita oli varmaan joka puun takana, mutta onneksi ne eivät pysyneet tahdissani. Pelästyin vain sitä yhtä karvalakkimiestä ennen kuin näin sen tyttöystävän ja mies lakkasi olemasta uhkaava. Mutta kyllä helpotti päästä takaisin metrin levyiselle jalkakäytävälle autojen kuramaaliksi.

Luonnonlakien pilkkaa 

Miten kerrostalojen ja laitosten käytäviin syntyykin villakoiria? Eihän siellä ole mitään, mistä ohikulkijan aiheuttamassa viimassa lainehtivat pölypallot syntyisivät. Mokomat uhmaavat materian kiertämisen lakeja! Etteikö mitään syntyisi tyhjästä...

Erityisen käsittämättömän suuri tapaus on työpaikalla rappukäytävässä, jossa en ole koskaan törmännyt kehenkään muuhun. Kellarithan eivät ole paikkoja heikkohermoisille, ja heti yläkerran oven avautuessa näkemäsi giganttinen paikan rauhan täydellisen rikkumattomuuden monumentti aiheuttaa levottomuutta. Jos jääkiekkonaamarinen huvittelijamurhaaja nappaa minut portaiden alle tai mörkö syö, kukaan ei vahingossa löydä jäänteitäni.

Jos suurin näkemäni villakoirayksilö syntyy tyhjästä, ei varmaan oman asunnon pöly-hiuspalleroista tarvitse olla niin syyllisyydentuntoinen. Siellä nimittäin on riittämiin aineksia alkumateriaksi. Tämä johdannoksi sunnuntaille siivouskomerossa.

lauantaina, marraskuuta 15

Hyvät ihmiset - uskokaa 

Kun lantio tulee kipeäksi ja epäilet sen johtuvan liian tiukoiksi käyneissä farkuissa kävelystä, täytyy... ostaa uudet housut.

UFF:lla on mukavaa shoppailla. Uniikkivaatteita, jotka ovat jo valmiiksi lempivaatteen näköisiä: nuhruisia ja pesussa haalistuneita. Jos kierrätysvaatteen hinta joskus aiheuttaakin verenpaineen nousua, Humana from people to people -julisteet palauttavat auvoisan ja kassantädille-antavaisen mielen.

Joskus pateettisen muinaisina aikoina minäkin ihan oikeasti kuvittelin keräysten todella auttavan hädänalaisia ja kierrätetyistä maitotölkeistä tulevan halpishuonekaluketjun kirjahyllyihin vaneria tai mitä ikinä niistä tehdäänkään - kunnes lapsenmielen karkoitti uutisointi keräysvarojen uppoamisesta byrokratian pyörittämiseen ja oma läheiseni, joka vuosien ajan on sentään esimerkillisesti kerännyt kaapit ja varastot täyteen pienmetallia, pahvia ja paperia ja sitten kipannut keräykseen. "Kaatopaikalle ne kuitenkin menee, kun ei niille keksitä mitään käyttöä", kuului synkeä kommentti. Mutta kierrätys jatkuu.

Uskoa kierrätyksen ja avun perille menoon on oltava, että siihen jaksaa osallistua, ja kovasti meille yhdeksää hyvää ja kymmentä kaunista uskotellaankin. Muutenhan tässä tuntisi itsensä ihan tyhmäksi. Minä kun tykkään ostaa käytetyn vaatteen ihan vain vaikka mielipiteen ilmaisuna.

perjantaina, marraskuuta 14

Aino Kallas: Sudenmorsian 

"Ja vaikka kruudinsauhuunkin peittyivät, koska laukaukset sivulta sekä takaa tihiästi pamahtelivat, niin hän ennätti nähdä, että etummainen susi oli vähempi varreltansa, mutta toinen sensijaan iso ja väkevä metsänpeto, korkia jalvoiltansa, ja sen ruho pitkä ja harmaa, kuono terävä, ja otsa leviä, ja sen vinot ja villit silmät täynnä korven vihaa.

Niin Aalo yhtäkkiä nämä sanat selkiästi korvissansa kuuli:

'Aalo, piikaiseni Aalo, tuletkos kanssani suolle?'"

Verkkopäiväkirja 

Blog! Kaikki siitä ovat kuulleet, monet lukevat, ja ilmeisesti jo kaikki muut mielenkiintoiset persoonat paitsi minä ja isoäiti sitä pitävät. Mummallakin varmaan on todellisuudessa communicator piilossa matonkuteiden seassa, että hän voi missä tahansa, milloin tahansa päivittää salanimellä ja -persoonallisuudella pitämäänsä blogia. Olen siis jälkijättöinen, ellen jo itsekin aloita.

Parasta blogeissa on, paria luettuani ja kirjoittajien kokemuksia kartoitettuani, sen terapeuttinen luonne. Kirjoita ajatuksesi julki pois mieltä painamasta! Raivoa kohtalolle: ihmiset kokoontuvat joukoittain näytöilleen lukemaan teksiäsi päästäkseen vaikutuksellesi alttiiksi! Tätä odotankin kovasti. Ihmiset kuuntelevat yleensäkin aivan liian vähän mainioita ajatuksiani.

Blog on kuin lehti, johon Minä Itse saan kirjoittaa pääkirjoituksen kun haluan. Saan myös kuvitella, että pääkirjoituksellani on mielipidevaltaa. Lehden omistaja, Mediamoguli ei koskaan tule sanomaan Minulle, että kirjoitan p***aa ja vääristän lehden linjan.

Omasta puolestani pidän tuttavieni blogien lukemisesta. Kun ei olla pitkään aikaan nähty, on mukavaa vilkaista blogista, mitä toiselle kuuluu, urkkia niin salaa kuin nyt voi. Tai ainakin, mitä hän juuri silloin ajattelee. Täältä siis minut tavoittaa tästedes määrittelemättömän ajan.

keskiviikkona, marraskuuta 12

Blogiin pitää aina ilmestyä ensimmäinen, hapuileva viesti. Apua, missä olen...? Mihin tämä päätyy? Olen kuin syntymässä: edessä on tietokoneen musta piuha joka (ehkä) kuljettaa onnettoman räpellykseni ihmisten ilmoille...

This page is powered by Blogger. Isn't yours?